Valtioneuvoston turvallisuuspoliittinen toimittajaseminaari
Ulkoministeri Erkki Tuomiojan avaussanat seminaarissa.
Tämä seminaari pidetään otolliseen aikaan, ja se käsittelee tärkeää aihetta. Yhtäältä Euroopan unionin tulevaisuutta käsitellään jäsenmaiden kesken konventissa, jossa ulkosuhteiden hoito ja turvallisuus ovat myös keskeisesti esillä. Toisaalta huomenna alkaa Prahassa sotilasliitto Naton huippukokous, jonka päätöksillä on suuri merkitys maanosamme turvallisuuden kannalta.
Julkinen keskustelu turvallisuuteen ja puolustukseen liittyvistä kysymyksistä on olennaisen tärkeää. Sitä edellyttää demokraattinen elämänmeno. Kansalaisilla on oikeus saada ymmärrettävässä muodossa olevaa tietoa hankalammistakin asioista. Hyvän kansalaiskeskustelun tulisi aina perustua faktoihin. Informoidun keskustelun perusteella jää sitten kansalaisten omaksi asiaksi muodostaa oma kantansa ja näkemyksensä.
Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP, englanniksi ESDP) on Amsterdamin sopimuksessa sovittu lisäulottuvuus unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sille ollaan vasta antamassa todellista sisältöä sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kautta. Tätä aihepiiriä käsitellään myös tulevaisuuskonventissa.
Unionin ulkoisen roolin vahvistaminen on yksi konventin ja tulevan HVK:n keskeisiä tavoitteita. Myös Suomen näkökulmasta on perusteltua, että unioni on ulkosuhteissaan vahva ja johdonmukainen toimija. Mutta samalla olemme sitä mieltä, ettei unioni pääsääntöisesti tarvitse lisää toimivaltaa ulkosuhteiden alalla, lukuun ottamatta kauppapolitiikkaa, jossa sitä olisi järkevää joiltain osin täsmentää.
Yksi keskeisiä uudistuksia, joita konventti tulee muun muassa unionin ulkosuhteiden toiminnan vahvistamiseksi esittämään, on yksi oikeushenkilöllisys unionille. Se selkeyttää unionin ulkoista kuvaa. Se myös mahdollistaa muun muassa pilarirakenteen uudelleentarkastelun ja poistamisen nykymuodossa.
Tällaiset muutokset eivät merkitse jäsenmaiden vaikutus- ja päätösvallan vähentämistä. Usein puhutaan ”yhteisöllistämisestä” ikään kuin se olisi yksiselitteinen hallitustenvälisyyden vaihtoehto. Tosiasiassa yhteisöpilarissa on jo nykyisellään laaja kirjo menettelytapoja, joissa toimielinten rooli ja päätöksentekotavat ovat hyvinkin erilaisia. Hallitustenvälisyys unionitoiminnassa ei puolestaan tarkoita, etteikö kaikilla unionin toimielimillä olisi rooli, suoraan tai välillisesti.
Kun puhutaan ulkosuhteista, on oleellista, että jäsenmailla eli neuvostolla säilyy ratkaisuvalta. Samalla pitää varmistaa, että asiat tulevat hyvässä järjestyksessä valmistelluiksi ja tehokkaasti toimeenpannuiksi. Monissa tapauksissa tämä merkitsee, että komissiolla on keskeinen rooli. Mutta komission rooli valmistelussa ja täytäntöönpanossa ei merkitse sitä, että neuvoston päätöksentekovalta tai kontrolli vähenee.
Ulkosuhteiden tehokkuuden vaatimuksesta seuraa, että neuvoston päätöksenteon perusteita pitää unionin laajetessa tarkastella kriittisesti. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu nykyisellään pääsääntöisesti yksimieliseen päätöksentekoon. Jos haluamme unionin toimintakyvyn säilyvän ja tehostuvan myös laajentumisen jälkeen, on oltava valmis soveltamaan enemmän määräenemmistöpäätöksentekoa myös YUTP:n suhteen.
Määräenemmistöpäätökset voisivat hyvin olla pääsääntö ulkosuhdepolitiikassa sotilaallista toimintaa lukuun ottamatta. Keskeisten kansallisten etujen ollessa kyseessä voitaisiin edellyttää yksimielisyyttä. Toisaalta kaikessa toiminnassa, miten sitä koskevat päätökset sitten ovatkin syntyneet, ei välttämättä kaikkien jäsenten tarvitse olla mukana. Rakentava pidättäytyminen on käyttökelponen menettelytapa tällaisessa päätöksenteossa.
Yhteinen puolustuspolitiikka – joka nykyisissä perussopimuksissa lasketaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piiriin – on myös konventin asialistalla. Suomen mielestä unionin ei tule edetä yhteisen puolustuksen suuntaan. Toinen asia on, että unionilla on kuitenkin suuri turvallisuuspoliittinen merkitys.
Suomen mielestä ei ole tarvetta eikä mahdollista edetä yhteisen puolustuksen suuntaan. Suomen kannalta on kyse siitä, ettei meillä ole sellaista turvallisuusvajetta, jonka vuoksi sen enempää Nato-jäsenyys kuin EU:n yhteisen puolustuksen kehittäminen olisi tarpeen. En usko, että EU:n sotilaallinen ulottuvuus toisi sen enempää lisää turvallisuutta eurooppalaisille yleensä kuin lisää hyväksyttävyyttä EU:lle kansalaisten silmissä.
Nato tulee nykyisessäkin muutoksessa säilymään ytimeltään niin sanottua kovaa turvallisuutta artikla 5:n muodossa tarjoavana sotilasliittona. Useimmat Nato-maat eivät halua – emmekä myöskään me – heikentää tätä yrittämällä kehittää kilpailevaa ja/tai päällekkäistä sotilaallista toimivaltaa EU:lle.
Todella yhteinen puolustus on asia, jota kukaan tuskin edes vakavissaan tavoittelee. Sehän edellyttäisi mmuun muassa sitä, että Ranskan ja Ison-Britannian ydinaseet siirtyisivät EU:n vastuulle ja hallintaan, mitä sen enempää nämä kaksi kuin muutkaan EU-maat tuskin olisivat valmiita hyväksymään. Useimpien asiasta puhuvien mielessä yhteisellä puolustuksella ymmärretäänkin lähinnä olemassaolevan ”paraatiarmeijan” Eurocorpsin kehittämistä olemassaolevan kansallisen puolustuksen rinnalla, millä on enemminkin poliittista symboliarvoa kuin todellista turvallisuuspoliittista merkitystä.
Toinen asia on, että unionilla on todellista turvallisuuspoliittista merkitystä, jota puuhastelu yhtiesen puolustuksen ympärillä paremminkin hämärtää kuin selventää. Unionin ulkosuhteiden hoidon tehostaminen, jota Suomi kannattaa, edellyttää kriisinhallintakyvyn kehittämistä ja vahvistamista. Unionilla tulee olla riittävän laaja valikoima erilaisia keinoja erilaisten kriisien ja laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvien uhkatilanteiden hallitsemiseksi, mukaan lukien ne sotilaallisen kriisinhallinnan välineet, joista unionissa on jo päätetty.
Suomi lähteekin siitä, että unionin yhteinen puolustuspolitiikka määritellään kriisinhallinnaksi. Unionin kriisinhallintakyvyn kehittäminen on vielä pahasti kesken. Sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa sekä konfliktien ehkäisemisessä unionilla on todellinen ja tarpeellinen tehtävä. Tämä on iso työmaa.
EU:n nykymuotoisesta turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta sovittiin Kölnissä ja Helsingissä kolme vuotta sitten. Se ei ole pitkä aika, mutta sen kuluessa on saatu kohtuullisia tuloksia. Unionin Brysselissä toimivat poliittis-sotilaalliset rakenteet ovat vakiinnuttaneet asemansa. Päätöksentekokoneisto on olemassa ja sitä on käytännössä testattu.
Silti on selvää, että EU:n odotetaan kehittyvän merkittäväksi kriisinhallinnan toimijaksi Euroopassa ja Euroopan turvallisuuteen vaikuttavissa tilanteissa. Odotukset ovat mittavia – jo ensi vuonna pitää näkyä tuloksia.
ETPP:n vahvuutena on sekä sotilaallisen että siviilisektorin osallistuminen sekä mahdollisuus käyttää myös talousavun ja kehitysyhteistyön välineitä. Siviilitoiminta jää julkisuudessa usein sotilaallisen puolen varjoon. On aiheellista todeta, että EU:n ensimmäinen varsinainen kriisinhallintaoperaatio on nimenomaan siviilioperaatio. EU:n poliisioperaatio EUPM käynnistyy vuoden 2003 alussa Bosnia-Hertsegovinassa, jolloin EU ottaa johtaakseen YK:n aiemmin vetämän IPTF-operaation.
Kun on keskusteltu siitä, mikä voisi soveltua EU:n ensimmäiseksi kriisinhallintaoperaatioksi, olemme Suomessa huomauttaneet, että Bosnian operaatio voisi olla EU:n vahvuuksien valossa soveltuvampi ja sitä paitsi myös laajempi ja vaativampi kuin Makedonian Amber Fox -operaatio. Edellytyksenä kummankin osalta on kuitenkin EU:n ja Naton yhteistyöjärjestelyistä (Berlin+) sopiminen, joskin viime aikoina on myös alettu esittää operaation siirtoa erikseen sovittavien tilapäisjärjestelyiden pohjalta.
Miten EU:n sitten tulisi reagoida turvallisuuspoliittisen ympäristön muutoksiin? Tulisiko sen esimerkiksi kyetä toimimaan terrorismin vastaisessa taistelussa? EU:n piirissä terrorismin vastaiseen taisteluun parhaat keinot löytyvät ykkös- ja kolmospilarista, yhteisöpolitiikan sekä sisäasiain ja oikeusalan yhteistyön alueelta. Tämä on nähtävänä vahvuutena unionin keinovalikoimaa arvioitaessa, mutta se ei vähennä ETTP:n kehittämisen tarvetta.
Toivotan seminaarille menestystä ja avoimen, pohdiskelevan keskustelun ilmapiiriä. Oma näkemykseni ETPP:n kehittämisestä on, että EU:n ei tule tavoitella itselleen supervaltaroolia, vaan paremminkin pyrkiä korjaamaan supervaltakäyttäytymisen aiheuttamia monia ongelmia ja toimimaan sellaisen maailman puolesta, jossa supervaltakäyttäytymiselle ei ole sen enempää tilaa kuin tarvetta.
