Pääministeri Paavo Lipposen puhe Helsinki Conference’ssa 2002
Puheen otsikko oli Searching for Global Partnerships ja se julkaistaan tässä kokonaisuudessaan.
Kulunut vuosi on ollut tärkeä ajanjakso globalisaation hallinnan kehittämisen kannalta. Uusi neuvottelukierros maailmankaupan vapauttamiseksi aloitettiin WTO:n kokouksessa Dohassa. Monterreyn keskustelut kehitystoiminnan rahoittamisesta saatiin onnistuneesti päätökseen viime maaliskuussa. Ja vain muutama kuukausi sitten Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksessa keskusteltiin taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kehitysten yhdistämisen haasteista ja asetettiin uusia tavoitteita.
Määrätietoinen ja rakentava lähestymistapa WTO:n uuteen neuvottelukierrokseen on ratkaisevan tärkeä. Vain pääsy Euroopan ja muiden teollisuusmaiden markkinoille voi turvata kehitysmaiden kestävän talouskasvun. Ilman merkittävää edistystä markkinoiden avaamisessa köyhyyden vähentäminen kehitysmaissa käy vaikeaksi ellei mahdottomaksi.
Globalisaation myönteiset vaikutukset unohdetaan usein. Uskon, että osallistuminen maailmantalouteen auttaisi monia köyhyydestä ja epävakaudesta kärsiviä valtioita.
Lyhyellä tähtäimellä maailmankaupan muutokset synnyttävät voittajia ja häviäjiä niin kehitysmaissa kuin teollisuusmaissakin. Kestää aikansa ennen kuin hyödyt tavoittavat kaikki. Kaupan vapauttamisen myönteiset vaikutukset ovat kuitenkin kiistattomat, ja Euroopan unionin tulisikin myötävaikuttaa myönteiseen lopputulokseen Dohan kierroksella jatkamalla yhteisen maatalouspolitiikkansa uudistamista erityisesti vähentämällä vientitukien haitallisia vaikutuksia.
Monterreyn kokous oli merkittävä edistysaskel YK:n ’vuosituhattavoitteiden’ (Millennium Development Goals) saavuttamisessa. Kokouksessa astuttiin askel lähemmäksi globaalia sopimusta, jossa pääsy markkinoille ja lisäapu kehitysmaille yhdistyvät selkeään pyrkimykseen kohti hyvää hallintoa, ihmisoikeuksien toteutumista ja demokratiaa.
Sekä Euroopan unioni suurimpana yksittäisenä avunantajana että Yhdysvallat ovat sitoutuneet lisäämään kehitysapuaan. Monterreyssä saavutettiin yhteisymmärrys ja nyt on aika toteuttaa sitoumukset ja puolittaa äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärä vuoteen 2015 mennessä. Suomen kehitysyhteistyövarat ovat nousseet euromääräisesti yli 50 prosenttia vuoden 1995 jälkeen.
Useista tärkeistä maailmanlaajuisista keskusteluista Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokous oli kenties monitahoisin. Tuotanto- ja kulutustapojen muuttaminen on kestävän kehityksen ydinkysymyksiä. Maailman talousfoorumi (WEF) on arvioinut Suomen johtavaksi maaksi kestävän kehityksen toteuttamisessa. Suomen menestys johtuu paljolti tavoitteiden asettelun osallistavuudesta. Kestävän kehityksen toteuttaminen on aloitettava paikalliselta tasolta yhteistyössä yksityisten ja julkisten toimijoiden kesken. Arvostan erityisesti liike-elämämme panosta tässä prosessissa.
* * * * *
Uudet turvallisuusuhat, kuten terrorismi asettavat yhteiskunnillemme vakavan haasteen. Yksikään maa ei voi taistella yksin tätä vitsausta vastaan. Tarvitaan kansainvälistä sotilaallista ja diplomaattista yhteistyötä ja tehokkaampaa tiedusteluyhteistyötä. Meidän on puututtava myös terrorismin taustalla oleviin syihin – poliittisesta osallistumisesta syrjäyttämiseen, epätoivoon, joka aiheutuu jatkuvasta köyhyydestä ja tietämättömyyteen.
Kansainvälisten ponnistelujen merkitys myönteisen kehityksen voimistamiseksi tunnustetaan nyt täysin. Kestävien tulosten aikaansaamiseksi tarvitaan paljon muutakin. Kehitysapu ja ylikansalliset säädökset ovat hyödyttömiä, jos yksittäiset valtiot eivät pysty toteuttamaan mahdollisuuksiaan.
Meidän pitäisi ymmärtää paremmin, että vapaiden markkinoiden, laillisen yhteiskuntajärjestyksen tai omistusoikeuksien puuttuminen estävät taloudellista kehitystä. Vielä tärkeämpää on huomata, kuten historia ja viimeaikaiset menestystarinat osoittavat, että yhteiskunnan tulevaisuutta määrää nimenomaan se, minkä painon se antaa tasa-arvolle, koulutukselle ja perusvapauksille.
Inhimillisiä voimavaroja hukataan kaikkialla maailmassa syrjäyttämällä suuria väestönosia yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta vallankäytöstä. Räikeintä tämä on naisten kohdalla. Jos tytöiltä evätään perusopetus ja naiset pidetään kotona, ilman omistusoikeutta tai osallistumista poliittiseen vallankäyttöön, on hyvinvoinnin lisääminen vaikeaa.
Suomen menestys ei olisi voinut toteutua ilman tasa-arvon korostamista. Tasa-arvo leimaa kaikkia suomalaisen yhteiskunnan osa-alueita. Naisten tasa-arvon suhteen olemme edelläkävijöitä, sillä Suomessa naiset saivat äänioikeuden ja oikeuden asettua vaaleissa ehdoille jo vuonna 1906.
Tasa-arvo on ratkaiseva tärkeä tekijä menestysstrategiassa. Ilmainen kaikentasoinen koulutus kaikille on ensiarvoisen tärkeää.
Ylivoimaisesti suurin osa maailman köyhistä asuu kehitysmaiden maaseudulla. Tämä kansanosa, joka koostuu enimmäkseen naisista, jätetään huomiotta päivittäisessä päätöksenteossa. Ellei näille ihmisille anneta sananvaltaa päätöksenteossa ja voimavaroja ohjata heidän koulutukseensa ja terveydenhuoltoonsa, kestäviä tuloksia on turha odottaa.
Globalisaation hallinnasta keskusteltaessa ehdotetaan usein uusien elimien tai mekanismien perustamista. En usko, että maailma paranee perustamalla uusia maailmanlaajuisia byrokratioita kuten taloudellisen hallinnan tai ympäristöasioiden turvallisuusneuvosto. Emme myöskään tarvitse jäykkää ja monimutkaista Tobinin veroa, joka haittaisi pääomasijoituksia luomatta kuitenkaan tavoiteltua vakautta.
Osa globalisaation arvostelijoista on taipuvaisia liioittelemaan sen vaikutuksia hyvinvointiyhteiskuntiin. Globalisaation väitetään johtaneen verokilpailuun, työttömyyden lisääntymiseen ja julkisten palveluiden supistamiseen. Väitteiden tueksi ei ole juuri esittää todisteita. Tuoreet OECD -maita koskevat tutkimukset osoittavat, että globalisaatio ei ole heikentänyt julkisen sektorin suhteellista merkitystä ja että verotuksen taso ei ole laskenut. Verrattaessa tilannetta 1980-luvun alkuun sosiaalimenojen taso ja veroasteet ovat tänä päivänä korkeampia useimmissa OECD-maissa.
Globalisaation seurauksena hyvinvointiyhteiskunta on vahvistumassa teollistuneessa maailmassa. Useimmissa maissa tätä kehitystä tukee yrityksiltä saatavien verotulojen kasvu. Yritysverotuksen rakennetta on monissa maissa muutettu, mutta veropohjaa on samalla laajennettu. Ja huolimatta suositusta myytistä, jonka mukaan talouskasvu ei enää loisi työpaikkoja, on teollisuusmaiden työllisyysaste pysynyt hämmästyttävän vakaana vuosina 1970-2002.
Keskimääräiset luvut peittävät tietysti alleen OECD-maiden välisiä eroja suorituskyvyssä. Euroopan unionin jäsenmaiden on tarpeen uudistaa yhteiskuntiaan, jotta työllisyysastetta saataisiin nostettua. Euroopan unioni onkin hyväksynyt kunnianhimoiset tavoitteet taloudellisille ja sosiaalisille uudistuksille, joiden tarkoituksena on tehdä unionista maailman kilpailukykyisin tietoon perustuva talousalue vuoteen 2010 mennessä.
Euroopan suurimpia haasteita on työikäisen väestön ikääntyminen. Muuttoliike ei yksin ratkaise Euroopan työvoimapulaa, mutta se on tärkeä osa mitä tahansa strategiaa tässä eurooppalaisille yhteiskunnille täysin uudessa tilanteessa.
Eurooppa tarvitsee maahanmuuttajia ja yhdenmukaisen politiikan maahanmuuton hallitsemiseksi ja yhteiskuntiemme muuttamiseksi monikulttuuriseen suuntaan. Suvaitsevaisuus ja mukautuminen uuteen tilanteeseen ovat avaintekijöitä. Maahanmuuton myönteinen puoli, sen huikeat taloudelliset hyödyt, on tuotava esiin.
Olen juuri palannut Ateenasta, jossa tapasin kollegani ja Unionin tulevan puheenjohtajan, pääministeri Costas Simitisin. Olen tyytyväinen siihen, että puheenjohtajakaudellaan Kreikka aikoo esittää uusia rakentavia ehdotuksia unionin yhteisen maahanmuuttopolitiikan kehittämiseksi. Olen ilolla pannut merkille, että presidentti Ahtisaari osallistuu aktiivisesti näiden ehdotusten valmisteluun.
Suomen kannalta Euroopan unioni on ensisijainen toimija ja keskustelufoorumi maailmanlaajuisiin haasteisiin vastattaessa. Haluamme tehostaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja komission roolia unionin ulkosuhdetoiminnan tavoitteiden toteuttamisessa. Unionilla on voimakas, usein johtava rooli kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa, kaupassa ja kehityksessä.
