Pääministeri Paavo Lipponen MTS:n seminaarissa (VNK)

Pääministeri Paavo Lipposen 16.1.2003 pitämä puhe MTS:n seminaarissa Suomi ja Euroopan turvallisuusrakenteet julkaistaan tässä kokonaisuudessaan.

Vuoden 2003 alkaessa ovat niin kansainvälisen talouden kuin politiikankin näkymät varsin haasteelliset. Kansainvälisessä taloudessa kipeästi kaivattua uutta kasvusysäystä ei toistaiseksi ole saatu aikaan. Yritysten investoinnit eivät ole lähteneet liikkeelle, ja pörssejä hallitsee alavireinen tunnelma.

Samaan aikaan koko kansainvälinen järjestelmä painiskelee vakavien rauhaan ja turvallisuuteen liittyvien ongelmien parissa. Epäilyt Irakin joukkotuhoaseista, Pohjois-Korean uhittelu ydinaseohjelmallaan ja Lähi-idässä ilman läpimurron näkymiä jatkuva kriisi ylläpitävät epävarmuutta.

Suomella kansakuntana ei ole ylitsepääsemättömiä ongelmia. Meitä ei uhkaa mikään. Suhteemme naapurimaihin ovat erinomaisessa kunnossa. Suomi on haluttu yhteistyökumppani.

Myös Euroopan unionissa Suomen asema on hyvä. Meidät tunnetaan tasapainoisena, integraatioon myönteisesti ja käytännönläheisesti suhtautuvana kumppanina. Puolustamme omia etujamme tiukasti aina kun tilanne sitä edellyttää, mutta useimmiten voimme nähdä omien etujemme ja koko unionin etujen joko yhtyvän tai olevan ainakin samansuuntaisia.

Aktiivinen toiminta Euroopan unionissa avaa meille jatkuvasti uusia mahdollisuuksia vaikuttaa Euroopan poliittiseen ja taloudelliseen kehittämiseen. Pohjoinen ulottuvuus, ja sen puitteissa käynnistetyt ympäristö- ja liikennehankkeet sekä aktiivinen osallistuminen unionin kriisinhallinnan kehittämiseen ovat esimerkkejä tästä. Haluamme kehittää ja laajentaa unionia, koska tämä vahvistaa omaa kansainvälistä asemaamme.

Lähihistoriamme osoittaa, että olemme sekä turvallisuuden että talouden osalta hoitaneet oman tonttimme hyvin. Suomi on jatkanut sekä kahdenvälisissä suhteissaan että monenvälisesti vakaus- ja yhteistyöpolitiikkaa, mikä on tuottanut tuloksia. Taloudessa olemme pitäneet huolta kilpailukyvystämme ja jatkaneet osaamiseen perustuvaa kasvustrategiaa. Sitä on jatkettava ja laajennettava uusille alueille. Palvelujen kysynnän kasvusta koituvat kustannukset voidaan hoitaa vain niin, että saadaan työiässä olevat ihmiset töihin.

Kansainvälisesti olemme tottuneet ajattelemaan itseämme hyvin pienenä toimijana, jolla on kovin vähän merkitystä maailman menoon. Näin tietysti onkin, mutta samalla on syytä tunnustaa, että pelikenttämme on tänään koko maailma. Emme elä eristyksissä: Unionin jäsenenä olemme osallisena kaikessa, mitä EU tänä päivänä on. Yrityksemme toimivat globaaleilla markkinoilla. Suomalainen osaaminen on maailman huippuluokkaa.

Silloin, kun maailmalla menee hyvin, pääsemme suoraan nauttimaan menestyksestä – mutta kielteisessä tapauksessa joudumme myös vastaamaan ongelmista. Valitettavasti juuri nyt kansainvälinen tilanne – enempää taloudellinen kuin poliittinenkaan – ei lupaa kovin hyvää.

Kylmän sodan päättyminen loi odotuksia, että ihmiskunta olisi siirtynyt peruuttamattomasti uuteen pysyvän rauhan kauteen. Mutta jo Länsi-Balkanin kriisit osoittivat vaikeuksien jatkuvan. Syyskuun 11. päivä 2001 hävitti viimeisetkin illuusiot. Pahuus ei ole maailmasta loppunut. Päinvastoin, olemme joutuneet pohtimaan jälleen perimmäisiä kysymyksiä sodasta ja rauhasta, vähän samaan tapaan kuin suurten historiallisten mullistusten yhteydessä.

Valtioiden välisen suursodan puhkeaminen on tänään epätodennäköistä. Sellaiseen täytyy kuitenkin kaikissa oloissa varautua ja meidänkin on pidettävä yllä uskottavaa puolustuskykyä. Paljon todennäköisempää on, että epävakaus, turvattomuus ja väkivalta kohtaavat meidät muussa muodossa. Siksi meidän on myös tarkasteltava turvallisuutta entistä laajemmassa merkityksessä.

Turvallisuuttamme voidaan uhata hyvin monenlaisin keinoin. Yksi niistä ovat erilaiset terroriteot. Vastaus kansainvälisen terrorismin haasteeseen ei ole – eikä voikaan olla kovin yksinkertainen. Me länsimaisissa demokratioissa elävät, moniarvoisuuteen uskovat ihmiset emme hyväksy kokonaisten uskontojen tai ihmisryhmien leimaamista poltinmerkillä.

Meidän yhteiskuntiemme vahvuus perustuu ihmisyksilöiden oikeuksien tiukkaan puolustamiseen ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuteen. Näitä oikeuksia meidän tulee kunnioittaa kaikissa olosuhteissa. Meidän täytyy kyetä taistelemaan terrorismia vastaan horjuttamatta länsimaisten yhteiskuntiemme perustaa.

On selvää, ettei terrorismia voida taltuttaa pelkin sotilaallisin keinoin. Koko asetelma on kovin epäsymmetrinen: järjestäytyneet asevoimat vastaan epämääräiset joukkiot. Tarvitaan laaja-alaista lähestymistapaa ja kaikkien mahdollisten keinojen käyttämistä: oikeudellisten, taloudellisten, poliittisten ja viime kädessä sotilaallisten.

Nykyaikainen, marttyyriuteen ja massiiviseen tuhoon tähtäävä terrorismi on merkittävä uhka, jota ei tule sivuuttaa olankohautuksella. Usein terroritekojen taustalta löytyy valtiollisia toimijoita: tukea, rahoitusta, aseistusta, koulutusta, tukeutumisalueita ja tukikohtia. Ja kuten Afganistanista tiedämme, terroristijärjestö Al Qaida onnistui itse asiassa alistamaan koko valtion omaan komentoonsa.

Kansainvälisistä velvoitteistaan piittaamattomat häirikkövaltiot tai eriasteiseen hajoamistilaan ajautuvat valtiot muodostavat kasvavan ongelman koko kansainväliselle yhteisölle. Ne tarjoavat myös oivallisia pesäpaikkoja terroristeille.

Kaikkein suurinta huolta aiheuttavat joukkotuhoaseet: kemialliset, biologiset, radiologiset ja ydinaseet. Jo vuosia olemme voineet havaita, että näiden aseiden hallussapitoa ja kehittämisen kieltoa koskevat kansainväliset sopimukset eivät ole sataprosenttisen pitäviä. Monet maat eivät piittaa sopimusvelvoitteidensa täyttämisestä. Joukkotuhoaseiden leviäminen ja ohjusteknologian joutuminen vastuuttomiin käsiin terroristeille tai häirikkövaltioille ovat lähitulevaisuuden suuria kysymyksiä.

Tämän vakavuustason uhkiin voidaan vaikuttaa ainoastaan erittäin tehokkaalla kansainvälisellä yhteistyöllä. Siinä tarvitaan suurvaltojen selkeää sitoutumista ja johtajuutta. Me olemme kaikki samassa veneessä terrorismin vastaisessa taistelussa. Suomi osallistuu tähän taisteluun sekä kahdenvälisesti että Euroopan unionin ja YK:n jäsenenä.

Konkreettisten turvallisuusuhkien torjunnan täytyy tietysti olla ensimmäisellä sijalla. Mutta pidemmällä aikavälillä yleistavoitteena täytyy olla köyhyyden vähentäminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Ihmisillä täytyy olla uskoa tulevaisuuteen. Näköalattomuus ruokkii äärimmäisyysliikkeitä.

Globalisaatio on aikamme merkittävin ilmiö. Tietoteknologian vallankumouksen siivittämänä maapalloistuminen on merkinnyt ennennäkemättömiä mahdollisuuksia taloudellisen kanssakäymisen lisäämiseen ja hyvinvoinnin kasvuun. Suomi on epäilemättä yksi hyötyjistä.

Mutta kestää aikansa ennen kuin hyödyt tavoittavat kaikki. Vain kehitysmaiden pääsy teollisuusmaiden markkinoille voi turvata niiden kestävän talouskasvun. Pääsy markkinoille, tuntuva lisäapu kehitysmaille yhdistettynä näiden maiden selkeään pyrkimykseen kohti hyvää hallintoa, ihmisoikeuksien toteutumista ja demokratiaa ovat teollisuusmaiden ja kehitysmaiden yhteisesti hyväksymät tavoitteet köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämiseksi. Tällaiseen entistä oikeudenmukaisempaan tulevaisuuteen tulee meidän länsimaiden selkeästi sitoutua.

Olennaista on myös vahvistaa kansainvälistä yhteistyöjärjestelmää, jonka Eurooppa ja Yhdysvallat ovat suurelta osin luoneet. Venäjän uudet linjaukset sekä Kiinan pyrkimys kantaa lisääntyvää vastuuta maailman vakaudesta ja turvallisuudesta luovat uusia mahdollisuuksia todelliselle yhteistyölle.

Yhdistyneiden Kansakuntien roolin vahvistuminen on seurausta suurvaltojen parantuneesta yhteistyöstä. Turvallisuusneuvosto on nyt entistä paremmin toimintakykyinen, ja se on selkeästi tunnustanut peruskirjan mukaisen vastuunsa kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta uudessa maailmantilanteessa. Suomi toivoo tämän kehityksen jatkuvan. Yhä uusia maita tarvitaan vastuunjakoon, työhön vakauden, kehityksen ja turvallisuuden hyväksi.

YK:n turvallisuusneuvosto on kuluneena syksynä joutunut paneutumaan Irakin joukkotuhoaseiden muodostamaan ongelmaan. Se on antanut Irakin johtajalle Saddam Husseinille selkeän, koko turvallisuusneuvoston yksimielisesti hyväksymän viestin: Irakin on toteutettava Persianlahden sodan seurauksena saamansa velvoite riisua itsensä joukkotuhoaseista – tai vastattava seurauksista.

Irakin tulee osoittaa uskottavasti asetarkastajille, että aseidenriisunta on todella tapahtunut turvallisuusneuvoston edellyttämällä tavalla. Toisin kuin usein julkisuudessa esitetään, asetarkastajille ei suinkaan ole sälytetty velvoitetta etsiä neulaa heinäsuovasta ja löytää ”jotakin”. Vastuu aseidenriisunnasta ja todistustaakka sen toteuttamisesta on selkeästi Irakilla.

Suomi tukee turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä ja edellyttää Irakilta velvoitteiden täytäntöönpanoa. Vain Irakin täydellinen yhteistyö tässä suhteessa takaa kiistan rauhanomaisen ratkaisun, jota Suomi toivoo. Siihen on vielä mahdollisuus.

Euroopan unioni on antanut täyden tukensa YK:n pyrkimyksille Irakin joukkotuhoaseista riisumiseksi. On tärkeää, että unioni säilyttää edelleen yhtenäisyytensä ja tukee turvallisuusneuvoston keskeistä asemaa kiistan ratkaisussa.

Kasvavan epävarmuuden ajat edellyttävät Euroopalta ja Yhdysvalloilta kypsään harkintaan ja yhteisiin etuihin perustuvaa saumatonta yhteistyötä. Erilaisuudet ja erilaiset lähtökohdat on avoimesti tunnustettava, mutta ne eivät saa olla tekosyynä sille, ettei asioista pystytä järkevästi sopimaan. Välillä tiukkakin retoriikka kuuluu toki politiikkaan, mutta sitä ei tule luulla varsinaiseksi politiikan asiasisällöksi – kummallakaan puolella Atlanttia.

Kypsä harkinta johtaa siihen päätelmään, että Euroopan ja Yhdysvaltain perusedut – vakaa ja ennustettava taloudellinen ja poliittinen kehitys demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien perustalta kaikkialla maailmassa – ovat samat.

Perusetujen yhtenevyys ei toisaalta merkitse sitä, että olisimme kaikista asioista samaa mieltä. Epäilemättä kriittistä sanottavaa ja korjattavia asioita on paljon puolin ja toisin. Ratkaisuna ei kuitenkaan saa olla toisen osapuolen syyttely vaan yhteisesti hyväksyttävän etenemistien etsiminen. Meidän pitää jatkuvasti kehittää transatlanttisten suhteiden yhteistä, myönteistä asialistaa.

Erityisen tarpeellista tämän eurooppalais-amerikkalaisen yhteistyön vahvistaminen on nyt, kun kansainvälinen epävarmuus kasvaa ja toisaalta Yhdysvallat on ylivertaisessa asemassa koko kansainvälisessä järjestelmässä. Todellinen johtajuus syntyy jatkuvasti kasvavasta luottamuksesta ja asiallisesta kumppanuudesta. Kun joku – usein juuri Yhdysvallat – sitten ottaa aloitteen ja siihen liittyvät riskit kannettavakseen, on tätä tietysti muiden kumppanien arvostettava – eikä aina vain arvosteltava.

Suomen omasta horisontista nämä asiat saattavat vaikuttaa joskus kovin kaukaisilta. Suomi ei kuitenkaan ole ulkopuolinen uusien turvallisuusuhkien edessä. Vaikka meihin ei ole kohdistunut suoraa uhkaa, emme elä eristyksissä ja taloutemme menestys on riippuvainen globaalisti avoimista markkinoista ja demokraattisten yhteiskuntien menestymisestä. Emme halua olla mikään vapaamatkustaja. Tuotamme omalla työllämme ja osaamisellamme hyvinvointia ja turvallisuutta paitsi itsellemme, myös koko kansainväliselle yhteisölle.

Suomi antaa panoksensa kansainvälisen vakauden ja turvallisuuden hyväksi aktiivisella diplomatialla sekä huolehtimalla omasta puolustuksestaan ja osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintayhteistyöhön. Tiedän, että tätä panosta arvostetaan.

Oma välitön turvallisuusympäristömme Itämeren alue on vakaa ja rauhallinen. Myönteistä kehitystä vahvistaa Baltian naapureidemme tavoitteiden saavuttaminen: pääsy NATOon ja Euroopan unioniin. Toivotamme heille kaikkea menestystä. Venäjän uudistumiskehitys jatkuu ja yhteistyösuhde Eurooppaan ja NATOon vahvistuu. Nämä Venäjän yhteistyöpyrkimykset saavat Suomen täyden ja aktiivisen tuen.

Euroopan unioni kehittää nyt voimakkaasti turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa. Unionin ja NATOn yhteistyö-järjestelyjen valmistumisen myötä unioni on ottamassa vastuun kriisinhallintatehtävistä Bosniassa. Keskusteluun yhteisen politiikan kehittämisestä on saatu uusia aineksia tulevaisuuskonventista. Puolustusasioita pohtinut työryhmä esittää muutoksia sekä kriisinhallintaa koskeviin Petersbergin tehtäviin että päätöksentekoon.

Suomen näkökulmasta esitykset Petersbergin tehtävien laajentamisesta ennaltaehkäisevään toimintaan, konfliktien jälkihoitoon ja kolmansille maille annettavaan tukeen puolustusjärjestelmien kehittämisessä ovat kannatettavia. Nämä tehtävät täydentävät sopivasti nykyisiä kriisinhallintatehtäviä. Voimme tukea myös ehdotusta tarvittaessa käyttää sotilaallisiakin voimavaroja väestön ja demokraattisten yhteiskuntien suojelemiseksi terrori-iskuilta ja iskujen seuraamusten hoitoon unionin alueella, mikäli jokin jäsenmaa tätä pyytää. Tämä ei kuitenkaan merkitse keskinäisen sotilaallisen avunantovelvoitteen luomista unioniin.

Pidämme tärkeänä, että unionissa jatkossakin kehitetään ja toteutetaan kriisinhallintaa lähtökohtaisesti kaikkien jäsenmaiden kesken. Laaja tuki mahdollistaa aidosti yhteisen ja tehokkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen ja vahvistaa unionin merkitystä turvallisuutta tuottavana toimijana.

Tietty joustavuus sotilaallisessa kriisinhallintatoiminnassa on nykyisinkin mahdollista, rakentavan pidättäytymisen muodossa päätöksenteossa ja vapaaehtoisessa osallistumisessa itse operaatioon.

Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen painopiste on syytä pitää kriisinhallinnassa. Mikäli joukko jäsenmaita haluaa edetä yhteisen puolustuksen suuntaan, on tärkeää että tämä on mahdollista unionin rakenteiden puitteissa. Liittymisen on oltava mahdollista kaikille jäsenmaille kunkin omien turvallisuuspolitiikan valintojen mukaisesti.

Puolustusmateriaaliyhteistyön kehittäminen unionissa sopii luontevasti Suomelle. Oma puolustusteollisuutemme on pientä, mutta erityisillä alueille osaavaa ja kilpailukykyistä, kuten äskettäinen suurkauppa panssariajoneuvoista Puolaan osoittaa.

Samalla, kun tuemme unionin yhteisen politiikan vahvistamista jatkamme käytännön yhteistyötä NATOn kanssa rauhankumppanuusohjelman puitteissa. Suomi ja Ruotsi toimivat yhdessä kumppanuuden kehittämiseksi. Olemme tehneet yhteisiä, hyvän vastaanoton saaneita aloitteita terrorismin vastaisen toiminnan tehostamisesta kumppanuusneuvostossa (EAPC) sekä siviilivalmiuksien parantamisesta. Monenvälisillä foorumeilla tehdyt aloitteet ovat yksi ilmaus siitä, että Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö turvallisuus- ja puolustuskysymyksissä on laajempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Usein suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa unohtuu, että Suomi on aina johdonmukaisesti pyrkinyt avaamaan itselleen yhteistyökanavat silloinkin, kun se oli kylmän sodan oloissa äärimmäisen vaikeaa. Hakeutuminen yhteistyöhön saman arvomaailman jakavan maajoukon kanssa oli avain maamme kehittymiselle länsimaisena demokratiana, oikeusvaltiona ja markkinatalousmaana. Tulokset puhuvat puolestaan.

Meillä on kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa vaihtoehtoja, joita nyt voimme vapaasti ja omaan kansalliseen etuumme perustuen harkita.

Meillä ei ole mitään pakkoa tai kiirettä muuttaa vallitsevaa sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja uskottavaan puolustukseen perustuvaa turvallisuuspoliittista linjaamme.

Voimme näitä asioita pohtia kaikessa rauhassa, meille suomalaisille ominaiseen vakaaseen ja harkitsevaan tapaamme. Suomen lähihistoria ei ole ollut aina ongelmaton, mutta olemme aina pystyneet ratkomaan vaikeimmatkin haasteet ennakkoluulottomasti, rakentavasti ja käytännönläheisesti.

Suomella ei ole mitään syytä tuntea alemmuutta saati pienintäkään syyllisyyttä siitä tavasta, jolla se on kansainvälistä asemaansa hoitanut. Suomi on menestystarina, ei mikään ongelmamaa. Vankka luottamus itseensä on hyvä pohja, jolta rakentaa, kun tulevaisuuden ratkaisuja tarvitaan.