Onko energiapolitiikasta tullut liian keskeinen tekijä EU:n Venäjä-suhteissa?
Uudenmaan Eurooppa-tiedotus järjesti 15. marraskuuta keskustelutilaisuuden aiheesta ”Määrääkö energiapolitiikka EU:n ja Venäjän suhteista?”. Tilaisuudessa esiintyivät kansanedustaja Heidi Hautala ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hiski Haukkala.
Ajankohtaista aihetta oli saapunut kuuntelemaan viitisenkymmentä ihmistä; eduskunnan lisärakennuksen esitystilasta löytyi vain muutama tyhjä tuoli. Haukkala kertoikin, että viimeaikaiset kansainväliseen energiapolitiikkaan liittyvät kiistakysymykset ovat lisänneet Venäjästä kiinnostuneiden tutkijoiden suosiota. Mitä EU:n ja Venäjän välisistä energiakysymyksistä kiinnostuneelle yleisölle sitten kerrottiin?
EU:n Venäjä-suhteet ja energiapolitiikka
Hiski Haukkalan mukaan tilastot kertovat, että EU:n energiariippuvuus kasvaa, ja merkittävin yksittäinen energian tarjoaja on Venäjä. Tämä näkyy erityisesti öljyn ja maakaasun kohdalla. EU joutuu tuomaan lähes kaikki tarvitsemansa fossiiliset polttoaineet, ja Venäjä tarjoaa neljänneksen EU:n alueelle tulevasta öljystä ja puolet maakaasusta. Riippuvuus ei kuitenkaan ole yksipuolista: jo olemassa olevan infrastruktuurin takia Venäjän kannattaa myydä osa energiastaan EU:n alueelle.
Energiapoliittinen keskinäisriippuvuus vaikuttaa EU:n ja Venäjän väliseen vuoropuheluun. Haukkala nosti esille, että keskeiseksi EU:n sisäiseksi haasteeksi on muodostunut energiapolitiikan turvallistaminen. Kun energiapolitiikkaa tarkastellaan huoltovarmuuden ja muiden kansallisten intressien värittämästä näkökulmasta, se murentaa EU:n sisäistä solidaarisuutta. Haukkalan alustuksen jälkeisessä keskustelussa esimerkiksi nousi Saksan ja Venäjän välinen maakaasuputkihanke.
Kansalliset päämäärät ovat aina olleet merkityksellisiä EU:n ulkosuhteita koskevissa asioissa. Viimeisin esimerkki on Puolan uhkaus kaataa 24. marraskuuta alkavat EU:n ja Venäjän väliset kumppanuus- ja yhteistyösopimusneuvottelut. Puolan pääministerin mukaan maa pysäyttää neuvottelut, mikäli Puolan ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden ongelmia ei kyetä ratkaisemaan. Haukkala totesi, että ns. ”Lahden henki” oli poikkeus vallitsevasta trendistä.
Kun Euroopan komissiolla ei toistaiseksi ole toimivaltaa jäsenvaltioiden energiapolitiikkaan, niin yksittäisten EU:n jäsenvaltioiden poliittinen johto voi käyttäytyä parhaaksi katsomallaan tavalla. EU:n yhteisen energiapolitiikan puuttuminen antaa Venäjälle mahdollisuuden toteuttaa divide et impera -politiikkaa. Eikä Venäjä tarvitse senkaltaista neuvotteluetua: Hautala ja Haukkala korostivat omissa puheenvuoroissaan, että venäläiset neuvottelijat ovat aina olleet erittäin taitavia.
Energiapolitiikan merkityksen kasvun kääntöpuolena on muiden tärkeiden kysymysten inflaatio. EU:n ja Venäjän vuoropuhelun hajoaminen jäsenvaltioiden ja Venäjän välisiksi erityiskysymyksiksi nakertaa EU:n vaikutusvaltaa Venäjän yhteiskunnalliseen kehitykseen. Etenkin kansanedustaja Heidi Hautala oli huolissaan Venäjän sisäisen kehityksen muotoutumisesta suurvaltapoliittisten pyrkimysten perusteella. Lähihistorian pitäisi osoittaa, että pyrkimykset kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiseen eivät ole paras alueellisen vakauden tae. Jos energiapoliittiset tavoitteet nähdään tärkeimpinä EU:n ja Venäjän välisinä yhteisinä intresseinä, niin demokratiakehitykseen ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat jäävät ”reaalipolitiikan” jalkoihin.
”Viisasten kiveä” ei ole olemassa
Venäjän suurvaltakehitys on kasvattanut maan kansainvälistä painoarvoa. Haukkala muistuttikin, että EU ei kyennyt sopimaan yhtenäisestä politiikasta edesmenneen Neuvostoliiton suhteen. Miten sitten 27 jäsenvaltion unioni kykenisi yhdistämään energiapoliittisten intressien tyydyttämisen ja eurooppalaisen arvoperustan kunnioittamisen?
Varovaisena tutkijana Haukkala korosti oikean Venäjää koskevan suhtautumistavan löytymisen tärkeyttä: liian idealistinen tai liian kyyninen asennoituminen heikentävät EU:n vaikutusmahdollisuuksia omien intressiensä ajamisessa. Asennoitumisen tulisi määritellä kulloiseenkin tilanteeseen soveltuvaa keinovalikoimaa.
Hautala puolestaan korosti toimenpiteitä, joilla Venäjän ”eurooppalaista olemusta” voitaisiin houkutella esille. Esimerkiksi erilaisin sopimusjärjestelyin Venäjä voitaisiin integroida entistä tiiviimmäksi osaksi demokraattista yhteisöä. Ajatus on kuitenkin ongelmallinen, koska Venäjä on jo ratifioinut kansainvälisiä sopimuksia (mm. YK, EN, ETYJ), joiden henkeä se ei noudata. Lisäksi Venäjä ei näytä haluavan lähentyä EU:ta, vaan keskittyy neuvottelemaan kahdenvälisesti EU:n jäsenvaltioiden kanssa. EU:sta on kasvanut liian hidasliikkeinen ja itsetyytyväinen koneisto.
Venäjällä on suuret energiaresurssit ja EU:n ulkopuolisia yhteistyökumppaneita, jolloin Venäjän intressivetoinen energiapolitiikka ei edellytä EU:n asettamista erityisasemaan. Yleisön joukosta tuettiin tulkintaa keskinäisriippuvuuden rapautumisesta: vaikka EU:n ja Venäjän välisellä infrastruktuurilla on merkitystä, niin uudet kaasu- ja öljylöydöt sijaitsevat Itä-Siperiassa, siis huomattavasti lähempänä Aasiaa kuin Eurooppaa. Lisäksi investoimisessa ja teknologian kehittämisessä pystyvät auttamaan myös muutkin toimijat kuin EU.
Kuten tutkija Haukkala korosti, yhteiset intressit ovat luonnollinen neuvottelun lähtökohta. Yhteisten intressien piirin laajentaminen on kuitenkin haastavaa. Voi tietysti toivoa, että ns. pohjoisen ulottuvuuden toimintaperiaatteisiin tehdyt Venäjän, Norja ja Islannin vaikutusvaltaa kasvattaneet korjaukset voivat auttaa uusien yhteistyöväylien löytymistä. Vaikka tilaisuudessa ei käsitelty Venäjän tulevaa WTO:n jäsenyyttä, niin jäsenyys saattaa helpottaa sellaista EU:n ja Venäjän välistä taloudellista yhteistyötä, joka tukee kestävää yhteiskuntapolitiikkaa.
EU:n sisäinen kehitys on tärkeä tekijä kaikissa ulkosuhteita koskevissa asioissa. Federalistinen EU pakottaisi yhtenäisen ulkopoliittisen linjan löytämiseen: jos energiapolitiikka kuuluisi jaetun kompetenssin alaan, ei jäsenvaltioiden sooloilu komission koordinointipyrkimysten vastaisesti olisi mahdollista. Tämä helpottaisi neuvotteluja suurvaltojen kanssa. On selvää, että EU:n sisäinen hajaannus vaikeuttaa komission pyrkimystä koordinoida energiaan liittyviä kysymyksiä tavalla, joka hyödyttäisi koko unionia.
Teksti: Pietari Almusa / Eurooppa-tiedotus
