Valtiosihteeri Torstilan puhe Mihin menet EU? -seminaarissa

Ulkoministeriön kutsuvierasseminaari
Helsinki 99 – Lissabon 09
”Mihin menet EU?”

Valtiosihteeri Pertti Torstilan avaussanat
26.1.2009, Pikkuparlamentti, Helsinki

Muutosvarauksin

”1999 ja 2006; Suomi ja EU”

Minulla oli mahdollisuus kahdelta keskeiseltä virkamiespaikalta osallistua Helsingin päässä läheisesti molempiin EU-puheenjohtajuuksiimme. Siksi muutama henkilökohtainen muistikuva.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla vuonna 2000 merkitsin muistikirjaani seuraavaa:

”Mielen valtaa tyhjyys. Onko tämä se kuuluisa PPD, post-presidency depression, pj-kauden jälkeinen blues, jälkikooma?.

Pysyvän tärinän käteen aiheuttanut kännykkä oli lakannut soimasta. Kukaan ei enää ollut kiinnostunut Suomen kannoista, saati sitten Suomen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön mielipiteistä. Kollegoiden katseet olivat siirtyneet Portugaliin, seuraavaan puheenjohtajamaahan. Työmaa oli hiljentynyt. Mielessä oli vahva tunne siitä, että nyt se on ohi – mutta kone kävi ja blues soi pitkään.”

Tammikuussa 2007 ja toisen EU-puheenjohtajuutemme jälkeen tunne oli toinen. Siihen epäilemättä vaikutti se, että roolini kansliapäällikkö-valtiosihteerinä 2006 puheenjohtajakaudella oli sisällöltään toinen kuin poliittisen osaston päällikkönä 1999. Poliittisen osaston päällikkö on operaattori 24 tuntia/vrk kun taas kansliapäällikkö on ministerin varamies, konehuoneen päällikkö, jonka tehtävänä on enemmän kulisseissa kuin edessä pitää huoli siitä, että koneisto toimii.

Mutta oli tuohon tunnelmavaihdokseen varmasti muitakin syitä. Niistä päällimmäinen ja tärkein lienee ollut se, että toinen EU-puheenjohtajuutemme oli sekä sisällöltään että ympäristöltään hyvin toisen näköinen kuin ensimmäinen. 15:sta 27:ään jäseneen kasvaneen unionin sisäinen tilanne oli vuonna 2006 vuotta 1999 tuntuvasti monimutkaisempi. Maailma unionin ulkopuolella oli sekin muuttunut.

Ensimmäisen EU-puheenjohtajuutemme 10-vuotispäivää voidaan aiheellisesti viettää koska

1) se tarjoaa mahdollisuuden vertailla 10 vuoden aikana hoitamiemme kahden puheenjohtajuuden yhtäläisyyksiä ja eroja ja

2) vertailun pohjalta pohtia sitä miten ja mistä syistä EU on 10 vuoden aikana muuttunut ja mihin suuntaan muutos edessä olevina vuosina kulkee.

Puheenjohtajuus vuonna 1999 oli meille EU-jäsenyytemme ajan ensimmäinen. Helsingin olympiakisojen ja ETYK:in 1975 huippukokouksen jälkeen se oli meille suurin ja tärkein kansainvälinen tehtävä. Olimme äärettömän hyvin motivoituneita, koneistomme läpi koko valtionhallinnon oli huipputrimmattu ja odotukset olivat suuret niin Suomessa kuin meitä kohtaan myös Suomen ulkopuolella.

Tilanne ja tunnelma unionin sisällä vuonna 1999 oli optimistinen. EU lensi korkealla. Presidentti Ahtisaaren onnistuneen ja näyttävän Kosovo-operaation jälkeen keväällä 1999 – aivan puheenjohtajuuskautemme kynnyksellä – toi meille nostetta ja myötätuulta siipiin. Sanottiin, että Suomen puheenjohtajuuskausi oli onnistunut jo ennen kuin se varsinaisesti oli alkanut. Vallitsi innostunut tunnelma.

Suomen kauden 1999 suuri YUTP-saavutus oli unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETTP) harppaus eteenpäin. Eteeni uralla ulkoasiainhallinnossa on tullut monia haastavia tilanteita mutta vaikeammassa roolissa kuin silloin poliittisen komitean (COPO) puheenjohtajana olin, en ole koskaan ollut.

Työ alkoi Hämeenlinnan COPOssa heinäkuussa. Kölnin huippukokouksen päätöksistä vallitsi isoja näkemyseroja. Jäsenvaltiot jakautuivat kolmeen leiriin. Kolme suurinta halusivat edetä yhdessä St Malon sopimuksen pohjalta. Liittoutumattomat suhtautuivat epäluuloisesti EU:n puolustusulottuvuuden kehittämiseen ja NATO:n sisällä oli ryhmä, joka ei halunnut vaarantaa atlanttisia suhteita. Kompromissi oli rakennettava näiden kolmen koulukunnan kesken.

Brysselin YUTP-koneiston muutos käynnistyi Suomen kauden saavutusten myötä. Poliittinen ja turvallisuusasioiden komitea (PSC), sotilaskomitea (MC) ja sotilassihteeristö saivat alkunsa. Javier Solana kaksoishatutettiin. Korkean edustajan tehtävän perustamisen ja aseman vahvistumisen kautta neuvoston sihteeristön asema alkoi kasvaa.

Helsingin Eurooppa Neuvostossa vahvistetun joukkopoolin ( Helsinki Head Line Goal) pohjalta unioni on 10 vuoden aikana käynnistänyt 22 sotilaallista (6) tai siviilikriisinhallintaoperaatiota (16). Suomi on ETPP:n alkupäivistä lähtien ollut yksi aktiivisimmista EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäjistä. YUTP-budjetin kasvu kuvaa osaltaan YUTP:n kehittymistä. Kun se vuonna 1999 oli joitakin kymmeniä miljoonia euroja, oli se vuonna 2009 jo 243 miljoonaa. Kaiken kaikkiaan viimeiset 10 vuotta ovat olleet vankkaa etenemistä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentamiseksi.

Entä miten olivat asetelmat ja tunnelmat EU:n sisällä ja maailmalla seitsemän vuotta myöhemmin, kesällä 2006? Ne olivat toisenlaiset. Puheenjohtaja Suomi oli rutinoitu ja monessa jo koeteltu. Ainakin niin me itse tunsimme. Olimme myös tulleet selvästi realistisemmiksi odotusten ja saavutettavien tulosten välisestä suhteesta.

Vuonna 2006 ei enää puhuttu siitä ”vahvemmasta Euroopasta”, joka Helsingin joulukuun 1999 huippukokouksessa uljaasti siirtyi uudelle vuosituhannelle.
Seitsemän vuotta oli mennyt ja euforia oli hiipunut. Meno tuntui raskaalta. Ranskan ja Hollannin kansanäänestys vaimensi tunnelmaa. Perustuslakisopimuksen hylkääminen vaikutti EU:n ulkoiseen kuvaan ja toimintaan. Unioni oli kasvanut 12 jäsenellä ja oli entistä tuntuvasti vaikeampaa löytää kuuluisa ”yhteinen etu”. Ilmapiiri jäsenmaissa oli vähemmän laajentumis- ja yhdentymismyönteinen kuin ennen. Skeptisyys jäsenten piirissä oli lisääntynyt ja kansallinen itsekkyys tunki esiin. Esimerkiksi unionin suhderakennustyössä Venäjään saatoimme tuntea kuinka yksi merkittävä uusi jäsenmaa tuntuvasti vaikutti ja vaikeutti puheenjohtajan asettamaan tavoitteeseen pääsyä Venäjän suunnalla.

Muistan ulkoministeri Erkki Tuomiojan sanoneen, että unionin YUTP:ssa 35% voi olla etukäteen suunniteltua ja 65% ei. Tosiasiaksi jäi, että me puheenjohtajana onnistuimme paremmin 65%:n ei-suunnitellussa osuudessa kuin 35%:n osasessa. Jos Libanonin sota ei olisi puhjennut olisi kautemme varmaankin näyttänyt kovin toisenlaiselta. Me onnistuimme Libanonin osalta – siis tuossa 65% osassa – ja EU oli ainoa kansainvälinen aktori, joka kriisin aikana kykeni kokoamaan toimintaresurssinsa yhteen. Mutta me emme onnistuneet tavoitteissamme Venäjän suhteen – siis suunnitellussa 35% osassa kun jäsenmaat eivät keskenään onnistuneet löytämään riittävää koherenssia.

Lopputunnelmaksi minulle silloin alkuvuodesta 2007 kuitenkin jäi, että EU kaikista sisäisistä vaikeuksistaan huolimatta oli – ja toivottavasti nyt Lissabonin raamien tukemana on – entistä vahvempi toimija kansainvälisessä politiikassa. Ainakin meille siihen oli silloin tähän tilaus.

Kun keväällä 2006 vertailin EU-maailman ulkopuolelta Helsinkiin tulleiden, puheenjohtajuudestamme kiinnostuneiden ulkomaisten valtuuskuntien määriä tein mielenkiintoisen havainnon. Vierasjonot keväällä 2006 olivat tuntuvasti pidemmät kuin keväällä 1999. Tähän tosiseikkaan kytkeytyi paradoksi : kun EU omien sisäisten vaikeuksiensa takia tuntui kääntyvän kuoreensa, halusi maailma ympärillämme enemmän ja näkyvämmin unionia näyttämölle, vastapainoksi monien mielestä liikaa dominoivalle Yhdysvalloille ja muutamasta muustakin syystä.

Mikä on tilanne tänään?

Herman Van Rompuy sanoi pari viikkoa sitten Madridissa vieraillessaan, että ”voimatasapaino-asetelma on muuttunut. Eurooppa on tänään enemmän puolustavalla kannalla kuin joitakin vuosia sitten.” (”The balance of power has shifted, and Europe is more on the defensive now than it was a few years ago”). Unionin tuore presidentti näkee vaaran, että ilman vakavia ponnisteluja ja tuloksia Euroopan modernisoinnissa ja 27 jäsenmaan välisessä yksimielisyydessä, EU vajoaa väistämättömään alennuksen tilaan.

Ulkoministerimme kuvasi viime kesän suurlähettiläspäivillä samaa kysymystä näin : ”Unioni selvisi II maailmansodan ja kylmän sodan jälkeisistä haasteista. Mutta kykeneekö EU siirtymään seuraavalle sarjatasolle? Entiset saavutukset eivät automaattisesti takaa unionin relevanssia uudessa maailman järjestyksessä.” Muistutus tästä tuli kun EU jätettiin pois ”nelikosta” Kööpenhaminassa vaikka EU on ollut koko ilmastonmuutoskeskustelun varsinainen veturi.

Carl Bildtin mukaan – ja Ruotsin ulkoministeriä kannattaa kuunnella nyt kun Ruotsi on juuri päättänyt hyvin läpi viedyn puheenjohtajuuden :
”EU:n uskottavuus maailmalla riippuu siitä
– kuinka se pystyy hoitamaan turvallisuuden ja hyvinvoinnin omalla alueellaan ja
– kuinka se kykenee nostamaan Euroopan jaloilleen talouslamasta.
EU:n uskottavuus ja ominaispaino ei voi olla suuri Euroopan ulkopuolella jos Euroopan sisäpuolella ei saada aikaan vakuuttavia näyttöjä”.
Me tiedämme, että kummassakaan Bildtin mainitsemassa asiassa myönteinen lopputulos ei ole varma. Euroopan voima ja uskottavuus hiipuu jollemme kykene korjaamaan hidasta talouskasvua, demograafista pysähtyneisyyttä, luonnonvarojen ja energialähteiden yhteistä hyödyntämistä ja jollemme opi puhumaan yhteen ääneen maailman monilla yhteistyönäyttämöillä.