Patenttiratkaisun paikka
Ajatus EU-patentista on EU:ta vanhempi. Hankkeen historia ulottuu ainakin vuoteen 1949, ja asia on ollut eri muodoissa vireillä vuosikymmeniä.
Mihin sitä tarvitaan?
Ajatus on hyvin yksinkertainen: patentointi kaikissa EU-maissa erikseen on kallista ja aikaa vievää. Nykyinen eurooppapatentti on itse asiassa kokoelma kansallisia patentteja, koska se on saatettava erikseen voimaan kaikissa jäsenvaltioissa. Patentointikustannukset ovat EU:ssa yli kymmenkertaiset esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna. Kysymys on melkoisesta kilpailuedusta – amerikkalaisyrityksillä on suoraan käytössään 300 miljoonan asukkaan sisämarkkina.
Asian merkitystä korostaa myös maailmanlaajuinen patentoinnin kasvu. Erityisesti Kiinassa tietoisuus immateriaalioikeuksista on lisääntynyt ja patenttihakemusten määrä kasvanut räjähdysmäisesti. Jos mittarina käytetään kansallisia patenttihakemuksia, Kiina nousi jo viime vuonna maailman suurimmaksi patentoijamaaksi. ”Made in China” on yhä useammin ”designed in China”. Yleisestikin patentoinnin kasvu on ollut maailmalla huomattavasti talouden kasvua nopeampaa. Se voi kertoa hyvää innovaatiotoiminnan kehityksestä, ja ainakin se kertoo patentoinnin merkityksestä kilpailukeinona. Vaikka patenttien käytöstä kilpailuaseena ja vaikutuksesta markkinoiden toimivuuteen voidaan olla montaa mieltä, niiden taloudellista merkitystä ei voi kiistää.
Yhtenäinen eurooppapatentti olisi keskeinen ja konkreettinen keino saavuttaa säästöä ja edistää innovaatiotoimintaa. Asiasta on helppo olla yhtä mieltä periaatteiden ja juhlapuheiden tasolla. Patentointi on valitettavasti vain yksi esimerkki ilmeisestä asiasta, jossa sisämarkkinoita ei vielä ole. Samanlaisia, ja vielä vaikeammin ratkottavia ongelmia liittyy vaikkapa tekijänoikeuskenttään.
Miksei sitä vielä ole?
Ensimmäiset vakavasti otettavat yritykset järjestelmän luomiseksi tehtiin 70-luvulla, ja aktiivisesti EU-patenttia on yritetty luoda viimeiset kymmenen vuotta. Mistä sitten riidellään? Ennen kaikkea kielistä ja arvovallasta, vähän rahastakin. Perinteisiä riidanaiheita siis, ja lisäksi kysymys on myös oikeudellisesti hyvin monimutkaisesta kokonaisuudesta. Siihen liittyvät paitsi itse patenttia koskevat asetukset, myös käännösjärjestelmä ja patenttituomioistuinjärjestelmä. Kyse on paketista, joka ei toimi ilman kaikkien osien mukanaoloa.
Erityisesti on kiistelty kielistä. Nykyinen kansallisiin patentteihin perustuva järjestelmä on kallis erityisesti käännöskustannusten vuoksi. Yksikielinen järjestelmä olisi periaatteessa järkevä ja kustannustehokas. Se ei kuitenkaan osoittautunut EU-kontekstissa realistiseksi. Vaikka englannin asema liike-elämän kielenä on ohittamaton, erityisesti Saksa ja Ranska ovat suuria patentoijamaita, jotka tuottavat myös suuren osa nykyisistä eurooppapatenteista. Lisäksi Euroopan patenttijärjestön EPO:n virallisia kieliä ovat jo nyt englanti, saksa ja ranska. Kolmen kielen malli alkoi tuntua realistiselta, ja todettiin, että silläkin saavutettaisiin vielä kohtuullisia kustannussäästöjä. Vuoden 2010 lopulla jouduttiin kuitenkin myöntämään, ettei yhteisymmärrystä tästäkään saavuteta – onhan EU:ssa muitakin suuria kieliryhmiä, kuten espanja ja italia. Viisi kieltä alkaisi kuitenkin olla absoluuttisesti liikaa, eikä toivottuja säästöjä enää syntyisi. Avuksi tuli Lissabonin sopimuksen mahdollistama tiiviimpi yhteistyö, jossa Italia ja Espanja eivät toistaiseksi olisi mukana. Tämän käynnistämisestä päätettiin huhtikuussa 2011. Vaikka kaikkien mukanaolo olisi ideaali, Suomi oli monien muiden tavoin valmis pyytämään tiiviimmän yhteistyön käyttöä viimeisenä keinona päästä asiassa eteenpäin. Ja voihan olla, että kaikki saadaan lopulta mukaan: Italia on jo ilmoittanut kiinnostuksensa osallistua ainakin patenttituomioistuinjärjestelmän rakentamiseen.
Viime vuonna näytti siis jo lupaavalta. Asia on ollut kaikkien viimeaikaisten puheenjohtajamaiden prioriteetti, ja siihen on oltu valmiita uhraamaan paljon aikaa ja ajatustyötä. Asetukset on saatu periaatteessa valmiiksi, tuomioistuinjärjestelmää koskeva sopimuskin melkein. Yhtenäisen tuomioistuinjärjestelmän toimivuus on kokonaisuuden kannalta vähintään yhtä tärkeää kuin itse EU-patentin olemassaolo. Nykyinen eurooppapatentti koostuu kansallisista patenteista, ja myös niitä koskevat oikeuskäsittelyt hajaantuvat eri maiden tuomistuimiin. Tämä taas tarkoittaa ylimääräisiä kustannuksia ja mahdollisesti erilaisia ratkaisuja eri maissa. Tuomioistuinjärjestelmänkin viimeistelyssä päästiin viime vuonna jo loppusuoralle. Sitten piti kuitenkin vielä ratkaista, missä uuden patenttituomioistuimen keskusjaosto sijaitsisi. Ehdokkaita ilmestyi tavalliseen tapaan useita: eturintamassa München, Pariisi ja Lontoo. Ratkaisua mietitään edelleen.
Mitä seuraavaksi?
Jos järjestelmää on ollut varaa rakentaa vuosikymmeniä, viime metreillä ei ole varaa epäonnistua. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ennen kuin paketista sovitaan, pitäisi varmistaa järjestelmän toimivuus, saavutettavuus ja oikeudellinen kestävyys. Patentointi ja patenttioikeudenkäynnit eivät saa myöskään muodostua pienille yrityksille kohtuuttoman kalliiksi. Näihin kysymyksiin uhrattu aika ei ole hukkaan heitettyä. Vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää, jos teknisten asiakirjojen kielikysymykset muodostuvat kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai tuomioistuimen keskusjaoston sijainti arvovaltakysymykseksi.
Tällä hetkellä neuvottelut jatkuvat poliittisella tasolla ja ne liittyvät lähinnä tuomioistuimen sijaintipaikkaan. Asia on Tanskankin prioriteetti, ja hyvä niin. Ratkaisua uskalletaan odottaa kuluvan puheenjohtajakauden aikana. Eurooppa-neuvostokin on asettanut ratkaisun löytämiselle takarajaksi ensi kesäkuun. Kun joskus pääsemme maaliin, lähes jokainen EU-asioita joskus hoitanut virkamies voi muistella, kuinka me silloin EU-patenttia rakensimme. Muistelmissa saatetaan jo liikkua kunnian ja häpeän rajamailla. Toivottavasti vaaka kallistuu kunnian puolelle: saadaan aikaan järjestelmä, joka toimii, luo kilpailukykyä ja säästää rahaa. Häpeääkin on mukana ainakin siksi, että systeemiä ei millään tahdottu saada aikaan.
Lauri Tenhunen
Kirjoittaja on erityisasiantuntija
Kuva: Kaisa Amaral/EUE
Alkuperäinen artikkeli:
Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet kolumnit EU-edustuston sivuilla
