Ukrainan kriisi ja kansainvälisen oikeuden sietämätön keveys
Venäjän viimeaikaiset toimet Krimillä ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia, tai sitten sen mukaisia, riippuen siitä kuka puhuu. Yhdysvallat ja EU ovat tuominneet Krimin liittämisen Venäjään mm. Ukrainan alueellista koskemattomuutta loukkaavana. Venäjä puolestaan on nähnyt paljon vaivaa selittääkseen liittämisen kansainvälisen oikeuden sallimaksi.
Venäjän argumentteihin sisältyy yleensä kansojen itsemääräämisoikeus sekä Kosovo-ennakkotapaus. Pikantti yksityiskohta tässä argumentaatiossa on tietenkin se, että Venäjä ei sallisi vastaavaa itsemääräämisoikeutta oman alueensa kansoille, eikä se myöskään ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä.
Kansainvälisessä oikeudessa ei sinänsä ole tavatonta, että kaksi oikeussääntöä tai periaatetta joutuu törmäyskurssille. Valtion alueellisen koskemattomuuden periaate ja kansojen itsemääräämisoikeus on vain yksi esimerkki säännöistä, joissa on tällaista potentiaalia. Kansainvälisen oikeuden järjestelmän perustarkoituksena sitten Westfalenin 1648 rauhan on olemassa olevien valtioiden alueellisen koskemattomuuden turvaaminen. YK:n peruskirjakin sisältää status quo:n turvaamisesta lähtevän kollektiivisen puolustusjärjestelmän. Voimankäyttö toista valtiota vastaan on kiellettyä, ellei se ole peruskirjan 51 artiklassa tarkoitettua itsepuolustusta tai YK:n turvallisuusneuvoston oikeuttamaa.
Tätä taustaa vasten Kosovon julistautuminen itsenäiseksi vuonna 2008 ja sitä edeltävä voimankäyttö jakavat edelleen kansainvälisen oikeuden harjoittajien mielipiteitä. Monille oli tärkeää painottaa, että kyseessä oli sui generis -tilanne, joka ei muodosta ennakkotapausta. Kosovon irtautuminen oli ”varmaankin laitonta, mutta kuitenkin oikein” ottaen huomioon emämaan Kosovon albaaneihin kohdistama etninen sorto ja eräät muut asianhaarat. Oikeustilaa ei ole selventänyt kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 2010 antama neuvoa-antava mielipide, jossa todettiin, että ”itsenäisyysjulistus ei ollut kansainvälisen oikeuden vastainen”.
Venäjä vetoaa Kosovon tapaukseen oikeutuksena Krimin Ukrainasta irtaantumiseen, mutta tuomioistuimen mielipiteestä ei ole sellaiseksi. Lausunto ei sinällään ole riittänyt konstituoimaan Kosovon itsenäisyyttä, vaan maa joutuu edelleen tekemään työtä kansainvälisen asemansa vakiinnuttamiseksi. Tähän maa tarvitsee sitä, että muut kansainvälisen yhteisön jäsenet tunnustavat sen. Esimerkiksi EU:n jäsenmaista eivät kaikki ole tunnustaneet Kosovoa. Useimpien kannan taustalla lienee haluttomuus edesauttaa omasta näkökulmasta ongelmallisen doktriinin vakiintumista.
Tunnustamisen merkitystä uuden valtion muodostamisessa valottaa esimerkiksi vuonna 1983 itsenäiseksi julistautuneen Pohjois-Kyproksen tilanne. YK:n turvallisuusneuvosto totesi tuolloin kahdessa päätöslauselmassaan saaren pohjoisosan itsenäistymisen laittomaksi ja kehotti jäsenmaita olemaan tunnustamatta sitä. Tämä on tehokkaasti eristänyt Pohjois-Kyproksen muusta maailmasta.
Krimin tilanne poikkeaa tästä, sillä vaikka alue irrottautui Ukrainasta, oli koko ajan selvää, että tavoitteena on alueen liittäminen Venäjään. Toki Ukraina ja muut maat voivat todeta, etteivät koskaan tule tunnustamaan Krimin liittämistä Venäjään, mutta ajan kuluessa liitoksesta tullee eräänlainen fait accompli. Alue ei myöskään jää oikeudelliseen tyhjiöön kuten valtiollista itsenäisyyttä tavoitellut Pohjois-Kypros, sillä Venäjä on tarmokkaasti ryhtynyt ulottamaan oman valtiovaltansa Krimille.
On selvää, että Krimin liittäminen Venäjän federaatioon Ukrainan perustuslain ja tahdon vastaisesti rikkoo perustavanlaatuisia kansainvälisen oikeuden normeja. Kansainvälisen yhteisön täytäntöönpanokeinot ovat kuitenkin vähissä, sillä Venäjä voi pysyvänä jäsenenä estää YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteon asiassa. YK:n yleiskokous voi paheksua – kuten on tehnytkin – mutta sen päätöslauselmat eivät ole sitovia. Muut maat voivat tietysti pyrkiä vaikuttamaan Venäjään erilaisin rajoittavin toimenpitein. EU ja USA ovat asettaneet pakotteita, mutta niiden vaikutus jää nähtäväksi. Ukraina voi harkita Venäjän haastamista kansainväliseen tuomioistuimeen, jossa asian käsiteltäväksi ottaminen taas edellyttäisi, että Venäjä hyväksyisi tuomioistuimen toimivallan. Monissa paikoissa tutkittaneen lisäksi parhaillaan sitä, minkälaisiin Venäjän vastaisiin toimiin voitaisiin ryhtyä Etyj:n, Euroopan neuvoston tai vaikkapa WTO:n puitteissa.
Venäjän toiminta on huolestuttavaa, mutta ovi sille, että suurvalta voi tarvittaessa poiketa yhteisistä säännöistä, on kyllä avattu jo aiemmin. Kosovon lisäksi Irak (2003) ja ehkä Libya (2011) käyvät esimerkeistä, kuten myös USA:n interventiot omalla takapihallaan 1980-luvulla. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tällaiset poikkeukset ovat epämiellyttäviä. Jos poikkeaminen on mahdollista yhdelle tasavertaisista suvereeneista, pitäisi sen olla mahdollista kaikille. Jos taas näin on, sääntöpohjainen järjestelmä rapautuu. Kuka tahansa voi oikeuttaa väliintulon ”humanitaarisilla” syillä. Näillä argumenteilla Venäjä on tähän mennessä esiintynyt toisen maailmansodan jälkeisen kansainvälisen järjestelmän vankkana puolustajana. Se on esimerkiksi vastustanut suojeluvastuun käsitteen kehittämistä, koska se on nähnyt tämän riskinä sääntöpohjaiselle kansainväliselle järjestelmälle. Näistä lähtökohdista Venäjä myös vastusti kansainvälisen yhteisön väliintuloa Kosovon tilanteessa sekä maan itsenäistymistä.
Venäjän maanmiespolitiikan uusin toteutus näyttäisi merkitsevän kohtuullisen suurta muutosta maan kansainvälisoikeudellisiin näkemyksiin. Aika näyttää, millaisiksi argumentit jalostuvat Venäjän juristien käsissä. Kansainvälinen tiedeyhteisö tullee joka tapauksessa romuttamaan Venäjän argumentaation, mutta se ei välttämättä auta Ukrainaa.
Tarja Långström
Kirjoittaja vastaa EU-edustustossa oikeudellisista kysymyksistä
