Kestävyyttä ja vakautta Itämeren kalastukseen
Kolumni
EU:n yhteinen kalastuspolitiikka (YKP) uudistettiin pari vuotta sitten. Kyse oli periaatteellisista muutoksista, jotka antavat syyn puhua reformista. Nyt ollaan uudistuksen toimeenpanovaiheessa, joka asteittaisena vie useamman vuoden. Yksi isoimmista askeleista otetaan tämän vuoden kuluessa, kun EU sopii Itämeren monivuotisesta hoitosuunnitelmasta silakan, kilohailin ja turskan kalastukseen.
EU:n kalastuspolitiikan historiasta ei joka suhteessa voi olla ylpeä. Sitä on tehty usein vahvojen kansallisten intressien ja lyhytnäköisten kalastuselinkeinon etujen nimissä. Kalakantojen hoito ja ekologiset periaatteet on pantu sivuun, kun jäsenmaat ovat kamppailleet itselleen mahdollisimman suuria kiintiöitä.
Tämä on kuitenkin mennyttä aikaa. Viimeiset 10–15 vuotta EU on määrätietoisesti edistänyt kestävän kalastuksen periaatteita niin unionin omilla vesillä kuin kaukaisemmillakin kalavesillä. Tällä on ollut vaikutuksensa: kun vielä 2000-luvun alussa 94 prosenttia EU:n kalakannoista oli ylikalastettuja, oli osuus laskenut kymmenessä vuodessa 40 prosenttiin.
Itämeren alueella kalakannat voivat hyvin, turskaa lukuun ottamatta. Turska, jota kalastetaan etupäässä itämeren eteläpuoliskolla, pääaltaan molemmin puolin, on ollut heikossa jamassa jo pitkään. Tähän on monta syytä: veden epäpuhtaudet, hapen puute ja ennen kaikkea suolapitoisuuden laskeminen. Vuodenvaihteessa Itämereen virtasi pitkästä aikaa suuri annos suolaista vettä Tanskan salmien läpi, minkä odotetaan korjaavan myös turskan elinoloja radikaalisti. Kaikki yli 50-vuotiaat muistavat 70−80-lukujen vaihteen, jolloin pulssi koettiin edellisen kerran − silloin turskaa sai Suomenlahdeltakin niin paljon kuin jaksoi merestä nostaa.
Silakka on Suomen kannalta tärkein kalakanta. Se voi hyvin niin Itämeren pääaltaan alueella, Riianlahdella kuin myös Suomenlahdella ja etenkin Pohjanlahdella. Silakan kalastuskiintiöitä on nostettu tuntuvasti Suomen kalastusalueilla. Tälle vuodelle sovitut Suomen kiintiöt nostivat maamme Itämeren suurimmaksi kalastusmaaksi, jos puhutaan ainoastaan Itämerellä tapahtuvasta kalastuksesta. Toki kaikki muut Itämerenmaat ovat Suomea suurempia muilla vesillä. Hyvä tilanne on luonnollisesti monen tekijän summa, mutta merkityksetöntä ei ole alueella harjoitettu kestävän kalastuksen politiikka. Kiintiöitä on annettu maltillisesti, tieteellistä arviota noudattaen.
Nyt käsittelyssä oleva Itämeren monivuotinen suunnitelma siis kattaa silakan, kilohailin ja turskan sekä ottaa myös huomioon sivusaaliina saatavat kampelalajit. Ulkopuolelle jää oikeastaan vain lohi, joka vaelluskalana on biologialtaan hyvin erilainen, ja jolle ollaankin piakkoin valmistelemassa omaa hoitosuunnitelmaansa.
Suunnitelman idea on luoda tieteelliseen arvioon perustuva monivuotinen raami, jonka puitteissa tehdään vuosittaiset päätökset kalastusmahdollisuuksista (ja kansallisista kiintiöistä).
Monivuotisuudella haetaan vakautta, ennustettavuutta ja parempaa kalalajien keskinäisen dynamiikan huomioonottamista. Kansainvälinen merentutkimusneuvosto ICES on antanut eri kalakannoille arvionsa ns. kestävän enimmäistuoton vaihteluväleistä, joiden pohjalta tehdään vuosittaiset kiintiöpäätökset.
Uutta kalastuksessa: poisheittokielto ja purkamisvelvoite
Vallankumouksellista uudessa kalastuspolitiikassa on niin sanottu poisheittokielto ja purkamisvelvoite. Aikaisemmin kalastaja sai − hieman yksinkertaistaen − pyytää ja tuoda maihin vain sitä kalaa, jolle hänellä oli kiintiö. Muu saalis oli heitettävä yli laidan.
Nykyään kaikki saalis on pidettävä, ilmoitettava ja tuotava maihin. Tämä on tietysti paljon parempi periaate, ainakin ekologiselta kannalta. Muutos on kuitenkin suuri, ja sen toteuttaminen lainsäädännössä ja myös käytännön kalastuksessa valvontamenettelyineen ja saaliin käsittelymääräyksineen on mutkikasta.
Toinen merkittävä muutos on se, että alueellisia suunnitelmia valmistellaan alueellisesti, Itämeren maiden BALTFISH-foorumi on ollut pääroolissa Itämeren suunnitelman valmistelussa. Alueellistaminen on tärkeää, paitsi asiantuntemuksen, ennen kaikkea demokratian kannalta − päätöksiä tehdään niiden keskuudessa, joita politiikka koskee. Alueellisella foorumilla säilyy eräänlainen aloite- ja seurantarooli myös suunnitelman toteutuksessa.
Lissabonin sopimuksessa Euroopan parlamentin ja neuvoston yhteispäätösmenettelystä tuli normaali lainsäädäntötapa. Poikkeuksiksi jäivät ennen kaikkea maatalouden ja kalastuksen keskeisimmät hintoja, tukia ja määrällisiä rajoituksia koskevat päätökset, jotka tehdään edelleen jäsenmaiden kesken neuvostossa.
Näihin lukeutuu päättäminen alueittaisista kalastusmahdollisuuksista, jotka sitten jaetaan kiintiöinä jäsenmaiden kesken. Käsittelyssä olevassa monivuotisessa suunnitelmassa parlamentti ja neuvosto yhdessä päättäisivät raamin, jonka sisällä neuvoston vuosittaisia kiintiöpäätöksiä tehtäisiin. Vallanjako ei miellytä kaikkia, vaan eräät jäsenmaat olisivat halunneet, että myös suunnitelman raamipäätös olisi yksin neuvoston käsissä.
Suomi on ollut aktiivisesti mukana Itämeren suunnitelman valmistelussa BALTFISHin piirissä ja nyt neuvostossa. Intensiivisen työryhmäkäsittelyn jälkeen suunnitelma oli viime maanantaina ministerien maatalous- ja kalastusneuvoston tärkeimpänä keskustelunaiheena. Keskustelun tuloksena neuvosto saavutti yleisnäkemyksen, joka on pohjana Euroopan parlamentin kanssa käytäville kolmikantaneuvotteluille kesäkuussa. Parlamentti äänestää omasta kannastaan ensi viikolla.
Tavoitteena on, että suunnitelma olisi voimassa jo ensi syksynä, kun jäsenmaat neuvottelevat vuoden 2016 kalastusmahdollisuuksista ja -kiintiöistä.
Jyri Ollila
Erityisasiantuntija, kalastus ja luonnonvarat
