Puolustusyhteistyö etenee pinnan alla
Kolumni
Puolustuskysymykset ovat Euroopan yhdistymisen historian ytimessä. Käytännössä maanosan yhteistä puolustusta on kehitetty Yhdysvaltain tuella Natossa. Vuonna 1998 Ranska ja Iso-Britannia sopivat etenemisestä myös Euroopan maiden kesken. Maastrichtin sopimuksen ”pilarijako” jätti puolustuksen silti integraation valtavirran ulkopuolelle.
EU-kehyksessä puolustusyhteistyön on usein ymmärretty koskevan lähinnä unionin alueen ulkopuolista kriisinhallintaa. Myös puolustuksen sisämarkkinat ovat kehittyneet hitaasti.
Lissabonin sopimus purki pilarijaon vuonna 2009, mutta yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on säilynyt jäsenmaavetoisena.
Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat. Puolustus on siitä harvinainen politiikanlohko, että mielipidekyselyissä yli 70 % eurooppalaisista on jatkuvasti tukenut integraation syventämistä. Osin tätä selittää se, että Euroopan puolustus on surkeassa jamassa. Maanosan valtiot käyttävät puolustukseen yhdessä noin puolet Yhdysvaltain resursseista, mutta saavat vastineeksi vain murto-osan sen suorituskyvyistä. Euroopan puolustusteollisuus on sirpaleinen ja tehoton.
Suurinkaan Euroopan maa ei pysty yksin vastaamaan sitä kohtaaviin turvallisuushaasteisiin. Tästä huolimatta yhteistyö on hajanaista ja päällekkäisyyksien riivaamaa, eivätkä poliittiset sitoumukset heijastu arkeen. Viimeistään talouskriisin uskottiin ajavan Euroopan maat yhteistyöhön myös puolustushankinnoissa, mutta tilastojen valossa ne ovat päinvastoin kääntyneet sisäänpäin.
Joulukuussa 2013 puolustuskysymykset nousivat pitkän tauon jälkeen EU:n korkeimmalle tasolle. Jäsenmaiden päämiehistä koostuva Eurooppa-neuvosto antoi kunnianhimoisissa päätelmissään kymmeniä tehtävänantoja, joihin sovittiin palattavan kesällä 2015. Tällä välin itäisen ja eteläisen naapuruston kriisit ovat muuttaneet täysin myös puolustusyhteistyön kehikon. Kesäkuun 25.–26. päivänä järjestettävää huippukokousta onkin pohjustettu hartaasti.
Kahden vuoden takaiseen verrattuna asiat ovat silti edenneet tahmeasti. Into ja johtajuus puuttuvat. Vaikuttaa todennäköiseltä, ettei turvallisuus- ja puolustuskysymyksistä ehditä edes keskustella Eurooppa-neuvostossa, kun päivänpolttavat asiat – Välimeren tilanne, Kreikka ja Ison-Britannian EU-suhde – vievät päämiesten huomion.
Yksi syy näkyvän edistyksen puutteeseen on pinnan alla muhiva hidas mullistus. EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ei kuulu enää vain ulko- tai puolustusministereille, vaan linkittyy teollisuuteen, työpaikkoihin, sisämarkkinoihin, tutkimusagendaan ja jopa meri- tai avaruuspolitiikan kaltaisiin kokonaisuuksiin. Ajattelutavan muutos vie aikaa, eikä työkaluja uuden kokonaisuuden hallintaan oikein ole. Eurooppa-neuvoston ohjaukselle olisi tilausta. Kansalaisia tulisi muistuttaa, että EU on turvallisuuden tuottaja niin Euroopassa kuin muualla. Tämän kuulisivat mielellään myös YK:n, Naton ja Afrikan Unionin kaltaiset kumppanit.
Ennakoitua vaisummista tunnelmista huolimatta loppukuussa otetaan askelia oikeaan suuntaan. Erityisesti Eurooppa-neuvostolta odotetaan tehtävänantoa uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta strategiasta. Sen tulee muun muassa kertoa, miten EU ja jäsenmaat vastaavat uudentyyppisiin turvallisuusuhkiin, kuten hybridisodankäyntiin, ja mikä on unionin kunnianhimo puolustusyhteistyöhön.
Kriisinhallinta säilyy EU:n ulkoisen toiminnan kasvoina. Eurooppa-neuvoston alla ulkoministerien odotetaan käynnistävän sotilaallisen kriisinhallintaoperaation osana laajempia toimia Välimeren hukkumiskuolemien estämiseksi. Samalla etsitään keinoja puuttua ongelmien varsinaisiin syihin yhdessä Afrikan maiden kanssa.
Lisävauhtia toivotaan myös puolustustutkimuksen kehittämiselle ja kumppanimaiden tukemiselle niiden pyrkiessä ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan. Näissä hankkeissa on merkittävässä roolissa EU-komissio, joka viime vuosina on astunut puolustuksen pelikentälle. Viitteitä Berlaymontin käytävillä leijuvista ajatuksista antaa komission ajatuspajan EPSC:n kesäkuussa julkaisema paperi, jonka ehdotukset EU:n puolustuksen kehittämiseksi ovat kauaskantoisempia kuin yhdenkään jäsenmaan. Paperi maalaa kuvan tiivistyvästä puolustuksen integraatiosta, jossa halukkaat etenevät muita nopeammin asevoimiensa yhtenäistämisessä.
Talousongelmien, siirtolaispaineen ja sisäisten ongelmien kanssa painiva EU elää todellista murrosta. On avoin kysymys, onko kansalaisten enemmistön tukemasta puolustusyhteistyöstä integraation moottoriksi, vai jääkö se poliittisesti herkkänä kysymyksenä yhä sen reunoille. Vastauksia tuskin saadaan ainakaan ennen Ison-Britannian tulevaa EU-kansanäänestystä.
Tuomas Koskenniemi
Kirjoittaja on yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisasiantuntija EU-edustustossa
