Venäjä ja Eurooppa – Venäjän integroitumisen rajat
Suurlähettiläs René Nybergin puhe Paasikivi-Seuran vuosikokouksessa Helsingissä 28. marraskuuta.
1. Reformit ja Eurooppa
Venäjä ja Eurooppa on klassinen vastakkainasettelu, joka vie ajatukset historiaan ja kulttuuriin. Käsitepari on venäläisille syvästi symbolinen, sillä se edustaa edistystä yhdelle, mutta toiselle vieraantumista omasta perinteestä. Historiallisessa jatkumossa Eurooppa tarkoittaa modernisointia. Uuden Venäjän vaihtoehdot ovat vähissä: joko maailman pinta-alaltaan suurin valtio nykyaikaistuu tai se marginalisoituu.
Valta Venäjällä on tiukasti reformistisen presidentin ja reformistien johtaman hallituksen käsissä. Mutta verettömän vallankumouksen seurauksena valtava neuvostobyrokratia on yhä paikallaan; alipalkattuna ja ylimiehitettynä sekä korruptoituneena. Myös taloudellinen valta on uudistuksia edellyttävän vientiteollisuuden käsissä. Uupuneet reformistit ja kärsimätön teollisuus vaativat yhä äänekkäämmin hallintouudistuksen toteuttamista. Yksityistetty talous, jonka omistussuhteet ovat vakaantumaan päin, kaipaa oikeusvaltion suojaa omistusoikeudelleen.
Venäjän integroituminen eurooppalaisiin ja maailmanlaajuisiin rakenteisiin on osa määrätietoista uudistustyötä. Paras esimerkki on Maailman kauppajärjestö WTO. Presidentti ja hallitus ovat taitavasti tehneet WTO-neuvotteluista välineen lainsäädäntötyössään.
Putinin presidenttikauden keskeisiä ilmiöitä on talouselämän edunvalvonnan vakiintuminen. Teollisuus on järjestäytynyt ja toimii näkyvästi yhteiskunnassa. Se on rajun yksityistämisprosessin seurauksena omistajavaltaista ja sen lainsäädännöllinen lobbaustoiminta on organisaatioltaan julkinen. Venäjän TT:n eli Teollisuuden ja yrittäjien liiton työryhmien puheenjohtajat ovat patruunoita. Niinpä esimerkiksi Venäjän johtavan konepajayrityksen OMZ (United Heavy Machinery) omistaja Kaha Bendukidze vetää verotyöryhmää, Venäjän suurimman pankin Alfa-Bankin omistaja Mihail Fridman johtaa oikeuslaitosreformityöryhmää ja Venäjän näkyvin terästeollisuusmies, Severstalin omistaja Aleksej Mordashov puolestaan WTO-työryhmää. Teollisuus neuvottelee suoraan presidentin ja hallituksen kanssa sekä lobbaa duumaa.
Yksityistetty teollisuus on Venäjän ylivoimaisesti dynaamisin osatekijä. Se on monessa mielessä irtaantunut neuvostoperinteestä nopeammin kuin muut sektorit. Se myös integroi Venäjää tehokkaasti länteen. Ajamalla hallinnon ja oikeuslaitoksen uudistamista sekä tukemalla kansalaisyhteiskuntaa teollisuus luo tarvitsemansa toimintaympäristön. Listautumalla New Yorkin ja Lontoon pörsseihin Venäjän teollisuus vakuuttaa omistusoikeutensa Venäjällä. Sama vaikutus olisi saavutettavissa ulkomaisilla investoinneilla Venäjälle.
Ulkomaisten investointien vähyys demokraattisella Venäjällä verrattuna kommunistiseen Kiinaan tai EU:n tuleviin jäsenmaihin on vain yksi esimerkki Venäjän reformityön jähmeydestä. Suomi on neuvotellut yli kolme vuotta investointisuojasopimuksesta Venäjän kanssa. Olemme kaksi kertaa parafoineet sopimusluonnoksen, mutta emme valitettavasti vieläkään ole lähellä sopimusta.
Vaikka investointisuojasopimus ei liity suoraan Venäjän WTO-jäsenyyteen, on se kuitenkin kuvaava esimerkki Venäjän hallintokoneiston vaikeuksista toteuttaa sopeutumista maailmantalouteen. Toinen ajankohtainen esimerkki on liikenteen tökkiminen Venäjän ainoalla EU-rajalla. Jos suomalainen viejä tai tuoja kärsii Venäjän tullin nykivästä käytännöstä tai Venäjän tielaitoksen avoimesta rahastuksesta, niin voimme vain kuvitella millaisen ongelman se muodostaa Venäjän omalle teollisuudelle. Uskaltaisin väittää, että Venäjän ulkomaankaupan suurimpia esteitä on korruptoitunut hallintokoneisto, joka pakottaa yritykset kiertämään arvonlisäveroa ja tullimaksuja.
Rajatoimintojen kehittäminen vaatii viranomaisroolien ja taloudellisen kanssakäymisen välisen yhteyden perusteellista uudelleen pohtimista. Sillä ”toimiva raja” -konsepti on sekä Suomen että Venäjän teollisuuden etujen mukainen. Toivottavaa olisi myös, että Venäjän teollisuus painostaisi omia viranomaisiaan muuttamaan menettelytapojaan.
Reformoimattoman hallintokoneiston rasite tuntuu kaikkialla. Izvestija arvioi alkuviikosta Suomen ja Venäjän välistä ”liikennesotaa”. Lehden mukaan tämä vastakkainasettelu ei niinkään kerro Venäjän ja Euroopan integraatio-mahdollisuuksista kuin tämän integraation erittäin selkeistä ja tiukoista rajoista (Izvestija 25.11.2002). Tämä näkyy joka päivä Suomessa EU:n ulkorajalla, joka on Venäjän parhaiten toimiva raja.
2. Integraatio ja logistiikka
Venäjän integroituminen maailmantalouteen edellyttää ulkomaankaupan monipuolistamista. Tänään Venäjän talous on erittäin haavoittuva, sillä talous ja budjetin tasapaino ovat riippuvaisia öljytuloista. Lisäksi talouden kasvu johtuu lähinnä kulutuksen kasvusta.
Venäjän talouden riippuvuus vientituloista antaa erityisen merkityksen kuljetuskysymyksille. Luoteis-Venäjä ja Itämeri muodostavat jo nyt Venäjän tärkeimmän kosketuspinnan EU:n kanssa. EU:n laajentuminen vain korostaa liikenneyhteyksien tärkeyttä. Erityisen selvästi tämä näkyy Suomenlahdella, jossa eritoten Pietarin ja Tallinnan satamien kasvuvauhti on ollut nopea. Tapasin hiljattain Krasnojarskissa, Itä-Siperiassa venäläisen merikapteenin, jonka alus oli Muugan satamassa Tallinnassa lastaamassa Krasnojarskin alumiinitehtaan tuotteita eurooppalaisille asiakkaille.
Suomenlahdesta ja sen hyvin erilaisista satamista on muodostunut merkittävä logistinen kasvukeskus; ei suunnittelun tuloksena vaan poliittisten päätösten avittamina ja reaalitalouden paineessa. Kolmen maan kuljetusinfrastruktuurin yhteen kasvaminen kertoo keskinäisriippuvuudesta ja korostaa jatkuvasti toistuvien rajanylitysongelmien haitallisuutta.
Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että Venäjän integroitumisen ydinkysymyksiä on Pietarin asema ja tulevaisuus. Venäjän talouden ydinvyöhyke ulottuu Moskovasta Uralille. Lisäksi Siperian radan varrella on eräitä merkittäviä keskittymiä. Venäjän pohjoisosa on omanlaisensa kaivosten saaristo. Pietari ja siihen toiminnallisesti liittyvä Leningradin alue erottuvat Venäjän talousmaantieteellisessä kartassa läntisenä saarekkeena, lainatakseni kahden nuoren tutkijan Antti Helanterän ja Veli-Pekka Tynkkysen erinomaista kirjaa ”Maantieteelle Venäjä ei voi mitään” (Antti Helanterä ja Veli-Pekka Tynkkynen: ”Maantieteelle Venäjä ei voi mitään”, Ajatus kirjat, Helsinki 2002, s. 50-52.)
Pohjoinen pääkaupunki, millä ilmaisulla Pietaria jälleen kutsutaan, on kiistatta Venäjän toinen keskus. Pietari on yhä vahva kulttuurin ja opetuksen keskittymä, mutta teollisuuden kannalta kaupunki on suureksi osaksi ruostevyöhykettä. Kaupungin perusrakenne on kehittymätön, kehätien rakentaminen on kesken, lentoliikenne on alikehittynyt ja Pietarin satamat kärsivät byrokratian lisäksi myös sinne johtavan meriväylän ahtaudesta. Nevan sillat ovat Kaspialle ja Mustallemerelle sekä Uralin läntisille rinteille ulottuvan sisävesiverkoston pullonkaula. Silti Pietarin ja Leningradin alueen liikenteellinen merkitys on tänään erittäin suuri ja kasvaa Venäjän talouden tahdissa. EU:n laajentuminen on suuri haaste ja mahdollisuus Pietarille.
Liikenneyhteyksien merkitys korostaa Luoteis-Venäjän asemaa. Suunnitelma rakentaa uusi öljynvientisatama Kuolan vuonoon Muurmanskiin vähentäisi tarvetta laajentaa Koiviston (Primorsk) terminaalia, mikä puolestaan pienentäisi Itämeren ympäristöön kohdistuvaa uhkaa. Yhdysvaltain itärannikolle suuntautuvan öljynviennin tarpeisiin rakennettava Muurmanskin öljyterminaali loisi osaltaan verkostoa, joka tukisi myös Euroopan energiahuollon kannalta keskeisen Shtokmanin kaasukondensaattiesiintymän käyttöönottoa. EU-Venäjä huippukokouksessa marraskuun alussa käsiteltiin myös EU:n pohjoiseen ulottuvuuteen liittyviä kysymyksiä. Tuolloin Itämeren kaasuputki nousi keskeisesti esille vaihtoehtoisena kuljetusväylänä. Reilu viikko sitten (18.11.) Gazprom näytti vihreätä valoa hankkeelle. Tavoitteena on kaasuputken käyttöönotto vuonna 2007.
3. Kaliningrad
Myös Kaliningradin kysymys, joka on hallinnut EU:n ja Venäjän suhteita viime keväästä lähtien, sisältää liikenteellisiä näkökohtia. Baltiiskin sotasatama Kaliningradissa on Venäjän ainoa jäätön satama Itämerellä. Vasta nyt kun Moskovan huomio on keskittynyt Kaliningradiin myös Baltiiskin kehittäminen on noussut esille. Mutta tässäkin korostuu keskinäisriippuvuus ja yhteistyö EU:n jäsenmaiden, nykyisten ja tulevien kanssa. Baltiisk on liian pieni ja kehittymätön yksikkö selviytyäkseen ilman tiivistä yhteistyötä naapurisataman, Liettuan Klaipedan kanssa. Klaipedaan rakennetaan parhaillaan suurta logistiikkakeskusta EU:n tuella.
Venäjän integroitumisen tunnepitoiset rajat tulivat näkyviin Kaliningradista käydyn kiistan aikana. Kysymyksessä oli ensimmäinen kerta kun EU ja Venäjä neuvottelivat konkreettisesta kysymyksestä, joka puuttui EU:n ytimeen eli Schengen-sopimukseen ja EU:n ulkorajaan. Pelissä oli myös tulevan EU-jäsenmaan, Liettuan itsemääräämisoikeus.
Kiista asetti myös Venäjän totuuden eteen. Se on vuosikausia laiminlyönyt Kaliningradia. Venäjä on jatkuvasti lykännyt neuvotteluja takaisinottosopimuksesta EU:n kanssa. Sen passijärjestelmä on kehittymätön ja epäluotettava. Kiistan käsittely erityisesti Venäjän duumassa toi pintaan vanhat mudat. Irti pääsivät ääriainekset, jotka ehdottivat jopa turvautumista Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan määräyksiin.
Konflikti ylilyönteineen antaa ajattelemisen aihetta. Kaliningrad hallitsi EU:n ja Venäjän suhteita siinä määrin, että se esti monessa muussa asiassa vuoropuhelun työtasolla. Lähes kaikki EU:n ja Venäjän välisen kumppanuussopimuksen alakomiteoiden kokoukset peruuntuivat tänä syksynä. EU:n olemus on yhä ilmeisen vieras Venäjälle, mutta Moskova osaa käyttää hyväkseen EU:n heikkouksia.
4. Venäjän etelän uudelleen integroiminen
Panttivankidraama Moskovan keskustassa horjahdutti Venäjän tasapainoa. Päättämättömyys tai koko teatterin räjähtäminen olisi voinut johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Uhreja vaatinut, mutta tuloksekas, voimankäyttö osoitti Venäjän päättäväisyyden. Tämä ei yksin ratkaise ongelmaa, sillä uhka etelästä on yhä konkreettisempi. Kysymys on koko Kaukasian ja Keski-Aasian kehityksestä. Kysymys on Venäjän suhteesta sen eteläisiin naapureihin, ennen muuta Neuvostoliiton hajoamisen myötä itsenäistyneisiin maihin.
Venäjä vetäytyi vuonna 1991 Pietari Suuren aikaa edeltäneiden rajojen taakse lännessä. Etelässä ja ennen muuta Kaukasiassa tilanne on toinen. Kaukasuksen pääharjanteen pohjoispuoliset alueet ovat yhä osa Venäjää. Mutta Tshetshenian sota on karkottanut suuren osan venäläisestä väestöstä, joka on asunut parisataa vuotta Pohjois-Kaukasian nykyisissä tasavalloissa.
Tuoreessa kirjassaan kaksi johtavaa venäläistä tutkijaa kiinnittää huomiota siihen, että Venäjän kehittyminen kansallisvaltion suuntaan vieraannuttaa entisen Neuvostoliiton eteläosat Venäjästä. (Aleksej Malashenko and Dmitri Trenin: ”The Time of the South: Russia in Chechnya, Chechnya in Russia”, Carnegie, Moskova 2002). Vanhan integraation perusedellytykset ovat muuttuneet. Aikaisempi monikansallinen yhteiskunta on väistymässä. Tshetshenian sota on pystyttänyt henkisen muurin slaavilaisen enemmistön ja kaukasialaisten välille. Mutta sota koskee koko Venäjää, kuten Moskovan pankkivankidraama osoitti. Tshetsheniassa palvelee asevelvollisia koko maasta. Myös eri puolilta Venäjää kootut miliisin OMON-erikoisjoukot toimivat säännöllisesti Tshetsheniassa.
Venäjä on eurooppalainen valtio Aasiassa. Euraasiaa ei enää ole. Euraasia oli Neuvostoliitto. Erityisesti Kazakstanin etnisen tasapainon merkitys Venäjän turvallisuudelle on suuri. Rajat ovat auki eikä niitä kädenkäänteessä muuteta eurooppalaisiksi. Venäjän pitkä eteläraja pitää sen lähellä Afganistania ja huumevirtoja, uusien ydinasevaltioiden luomaa uhkaa sekä Lähi- ja Keski-idän epävakautta.
Oman erityiskysymyksen muodostaa Venäjän toisen perinteisen muslimialueen vakaus. Tatarstan ja Baskortostan keskisellä Volgalla ovat vahvoja ja vauraita, itsetietoisia Venäjän federaation subjekteja. Kuten Volgan suuralueen käskynhaltija Sergei Kirijenko totesi EU-lähettiläille syksyllä 2001, Volgan alueella on 300 vuotta vallinnut uskonnollinen rauha.
Tshetshenian sota on radikalisoinut islamin koko Pohjois-Kaukasiassa. Konflikti tuntuu, kuten Venäjän ja Georgian kiista osoittaa, myös Kaukasuksen pääharjanteen eteläpuolella. Abhasia on osa samaa vyyhtiä kuten myös Etelä-Ossetian konflikti.
Tshetshenian konfliktin kehittyminen sivilisaatioiden yhteenotoksi (clash of civilisations) uhkaisi Venäjän federaation olemassaoloa. EU-Venäjä huippukokouksessa Helsingissä lokakuussa 1999 silloinen pääministeri Vladimir Putin myönsi, että Venäjä on laiminlyönyt maltillisen islamin tukemisen.
Venäjän todellinen haaste on uudelleen integroida Pohjois-Kaukasia ja normalisoida suhteensa Georgiaan. Laajemmin Venäjän haaste voidaan kiteyttää Venäjään rajoittuvien ja sen sisällä olevien ”etelän” yhteiskuntien uudeksi modernisoinniksi. Sellaisenaan tämä muistuttaa Venäjän terrorisminvastaisen sodan liittolaisen Yhdysvaltain tavoitetta ulottaa demokratia ja ihmisoikeudet Lähi- ja Keski-idän alueelle.
5. Venäjän rajat
Venäjällä on taas kerran käynnissä historiallinen uudistusvaihe. Ulkoisen toimintaympäristön muutosta ratkaisevampaa on kuitenkin Venäjän oma yhteiskunnallinen uusiutumiskyky. Se asettaa Venäjän integroitumisen rajat.
EU on Venäjän tärkein yhteistyökumppani. Raja lännessä on Venäjän turvatuin raja ja täynnä mahdollisuuksia. Venäjän haasteet ovat idässä, mutta sen turvallisuuteen kohdistuva uhka tulee etelästä.
Lisätietoja:
