Saavutettavuustyökalut

Uutinen 24.5.2011

Peruskoulun historianopetus

Muutama vuosi sitten eräs tuttavani istutti minut alas ja leväytti peruskoulun historiaopukset eteeni. Aikajanattomilla, irrallisilla tapahtumaotannoilla historiasta ei hänen mukaansa saanut tolkkua. Sen sijaan, että koululaisille olisi opetettu järjestelmällisesti menneisyyden tärkeistä tapahtumista, opetus keskittyi tiedon etsimisen opettamiseen. Lisäksi oppilaat joutuivat pohtimaan menneisyyden tapahtumia joskus hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Peruskouluhistoria poikkesi täysin siitä opetuksesta, jonka tuttavani oli itse saanut nuoruudessaan. Hän ei pitänyt suomalaisen historianopetuksen kehityksestä.

Brittiläisen historianopetuksen kehityksestä ei taasen pidä Harvardin yliopiston historian professori, Niall Ferguson. Hän kirjoitti vahvan kannanoton The Guardianiaan (29.3.2011) paikallisen nykymuotoisen historianopetuksen ongelmakohdista. Nykyisin opetuksessa on hänen mukaansa pyritty keskittymään diversiteetteihin, muutoksiin, syy-seuraussuhteisiin ja tulkintaan. Hyvältä kuulostavasta rakenteesta huolimatta opetuksesta jää lopulta puuttumaan laajempi konteksti: historiallinen narratiivi. Oppilaat oppivat kyllä käsittelemään yksittäisiä tapahtumia, mutta eivät hahmota ajallista kokonaisuutta, joka lopulta sitoo tapahtumat osaksi toisiaan.[1]

Keskustelu aiheesta

Historianopetuksesta käytävän keskustelun ydin niin Fergusonin tekstissä, kuin Suomessa käydyssä keskustelussa rakentuu edelleen kysymykseen temaattisista painotuksista – varsinkin poliittisen historian osalta – sekä temaattisuuden ja kronologisen historian vuorovaikutuksen ongelmakohdista.

Keskustelussa täytyy toki erottaa koulutustasot: argumentaatiota on käyty niin peruskouluopetuksesta, kuin esimerkiksi lukion historiankursseista. Muutokset näissä ovat kuitenkin samantyyppisiä, ja mikä tärkeintä, ne nojaavat samaan ajatukseen historiankäytön merkityksestä ja sen opettamisesta. Kuten esimerkiksi FT Jukka Rantala on jo 90-luvulla useaan otteeseen kirjoittanut, Suomessa opetussuunnitelman muutos lähti ajatuksesta historiankäytöstä identiteetinrakennuksen sijaan ajattelun työkaluna[2].

Opettaja-lehti

Opettaja-lehdessä Rantala korostaa, että historiaa tulisi nimenomaan perusopetuksen asteella henkilökohtaistaa: ”rohkaista esittämään kysymyksiä ja keskustelemaan entisaikojen ihmisten toiminnasta, asenteista ja arvoista”, näin ”[t]oisen ihmisen tilanteeseen asettumalla lapsi pyrkii ymmärtämään tätä, mutta samalla myös itseään: miksen voi tai voisinko toimia samoin?”[3] Historia olisi siis tapa käsitellä ihmisyyttä, toimia ja toiminnan perusteluja ajallisessa dimensiossa: kyseenalaistaa, pohtia ja analysoida myös tunnetasolla; joskus jopa samaistua.

 

Seuraa meitä