Saavutettavuustyökalut

Uutinen 5.10.2012

Kolumni: Kriisinhallintaa ja syvempää EMUa raiteet kolisten

Euroalueen talouskriisiin on pyritty vastaamaan kahdella raiteella: yhtäältä hoitamalla akuuttia ja pitkittynyttä kriisiä siihen tarkoitetuilla välineillä ja toimenpiteillä sekä toisaalta luomalla talous- ja rahaliittoon uutta arkkitehtuuria, jotta vastaavat virheet eivät toistuisi tulevaisuudessa. Visiot kriisinhallinnasta ja EMU:n tulevaisuudesta uhkaavat kuitenkin kolahtaa monessa kohdin yhteen.

Jani PitkäniemiJani Pitkäniemi

Akuuttia kriisinhoitoa on monesti arvosteltu veneilytermein äyskäröinniksi, kun pitäisi kitata reikiä umpeen. On selvää, että 17 tai 27 jäsenmaan päätöksentekokoneisto on heikoimmillaan jäykkä, ja paikoin teot ja etenkin päätösten toimeenpano ovat jääneet juhlavia sanoja tai mittavia ennakko-odotuksia vähäisemmiksi.

Kriisiolosuhteissa on kuitenkin saatu aikaan paljon: on luotu väliaikainen ja pysyvä vakausmekanismi kriisin patoamiseksi, talouspolitiikan koordinaatiokehikkoa on vahvistettu huomattavasti, samoin rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja valvontaa. Ja heikoimpina hetkinä Euroopan keskuspankki on puuttunut peliin ”rahapolitiikan välittymismekanismin toimivuutta parantavilla poikkeuksellisilla operaatioilla”.

Euroalueen tulevaisuutta ei voida kuitenkaan enää pitkään pyörittää hätäratkaisuilla toisensa perään. Kansalaisten ja markkinoiden luottamuksen saavuttamiseksi euroalue tarvitsee uskottavan ja vakaan suunnan. Kesällä aloitettu ns. neljän presidentin työ EMU:n syvemmän kehittämisen hahmottamiseksi pyrkii osaltaan vastaamaan tähän huutoon. Tarkoitus on saada väliraportti lokakuun Eurooppa-neuvostoon, ja joulukuun Eurooppa-neuvoston tavoite on sopia tiekartasta talous- ja rahaliiton jatkokehittämisen suhteen.

Kuka maksaa vanhat laskut?

Kehittämistyöhön liittyy luonnollisesti myös omat kipupisteensä. Näistä kivuliain näyttäisi olevan kysymys pankkien ja valtioiden menneisyydessä aiheutettujen vahinkojen maksamisesta (ns. legacy assets). Akuutin kriisinhallinnan ja EMU:n tulevaisuuden visioiden raiteet kolahtavat nimittäin tässä kohtaa yhteen. Ongelmamaiden lisäksi monet muutkin toimijat ovat nostaneet mahdollisena kriisinratkaisuna esiin yhteisvastuun lisäämisen. Käytännön esimerkkeinä on puhuttu mm. euroalueen yhteisistä velkakirjoista, ns. pankkiunioniin liittyvästä yhteisvastuusta sekä viimeisimmäksi Euroopan vakausmekanismin (EVM) mahdollisuudesta suoraan pankkitukeen. Etenkin EVM:n suoran pankkituen ympärillä on kuohunut viime päivinä, kun kolmen maan (DE-NL-FI) julkilausuma viimeistään osoitti sen, että kesäkuun eurohuippukokouksen päätelmät on tältä osin ymmärretty eri osapuolten kesken toisistaan poikkeavasti.

Ongelmissa painivien maiden tuskaa voi tältä osin jossain määrin ymmärtää. Markkinat ovat ottaneet niistä puristusotteen, joka ei meinaa irrota millään toimenpiteillä. Akuutimmankin vaiheen jälkeen edessä on hidas toipuminen. Puhuttaessa talous- ja rahaliiton arkkitehtuurin kehittämisestä on kuitenkin loogista ajatella, että uusien valvonta- ja kriisimekanismien niskaan ei kaadeta vanhoja painolasteja. On lähdettävä liikkeelle  puhtaalta pöydältä. Nykyiset ongelmat tulee hoitaa muuta kautta. Jonkun, toisin sanoen sijoittajien tai veronmaksajien, on tavalla tai toisella kärsittävä tappiota ennen kuin kriisi voidaan lopullisesti selättää.

Lisääntyvätkö EU:n sisäiset rintamalinjat?

”Enemmän Eurooppaa” on ehkä viime aikojen eniten käytetty, joskin hämmentävän kryptinen lausuma. Reseptejä Euroopan enemmyydelle on annettu lukuisia – likipitäen jokaisella on omansa. Poikkeuksen muodostaa eräs saarivaltio, joka haluaa vähemmän Eurooppaa. Tämä ei tosin helpota reseptiongelmaa millään tavoin. Laajemmin ottaen sisämarkkinoiden ja EMU:n kehittämiseen liittyvät rintamalinjat ovat ongelmallisia ja uhkaavat integraation monikerroksisuudesta johtuen lisääntyä.

Juhlapuheissa kannatetaan poikkeuksetta yhteisömetodia ja vedotaan unionin yhtenäisyyden puolesta. Epätäydellisessä maailmassa joudutaan kuitenkin välillä suoristamaan mutkia. EU27:n lisäksi numeroista on jo varattu euroalueen 17, Europlus -sopimuksen 23 ja Fiscal Compactin 25. Pankkivalvonnan kanssa saatetaan löytää vielä uusi numerosarja. Finanssitransaktioveron osalta jotkut maat ovat osoittaneet valmiutta suppean joukon tiivistettyyn yhteistyöhön, ja parhaillaan lasketaan, saadaanko yhteistyön käynnistämiseksi vaaditut 9 jäsenmaata kasaan.

Ideologiaa ja ylinopeutta?

Kriisinhallinta ja integraatioon liittyvät ideologiset painotukset ovat myös osin sekoittuneet sulavasti yhteen. EMU-pöydällä on esityksiä, joita kiirehditään kriisin varjolla eteenpäin ilman selkeää osoitusta niiden välttämättömyydestä ja mahdollisista seuraamuksista. ’Mitä syvemmästä yhteisvastuusta sovitaan tänään, sitä nopeammin nykykriisiin liittyvä luottamusongelma paranee’, kulkee joidenkin tahojen logiikka kärjistettynä.

Esimerkiksi budjetti- ja talouspolitiikan koordinaation päälle on tehty uusia avauksia, vaikka valmiita konsepteja (six-pack, fiscal compact) ei ole edes ehditty toimeenpanna, saati arvioida kunnolla. Lisäksi pöydällä on vielä muitakin koordinaatiota vahvistavia ehdotuksia (ns. two-pack). Myöskään ensimmäistä kertaa käytössä ollutta kokonaistaloudellisten epätasapainojen korjausmekanismia ei sovellettu mahdollisuuksien mukaan, vaikka voidaan perustellusti sanoa, että tasapainottomuuksien synty ja kärjistyminen ovat nykykriisin suurimpia taustatekijöitä. Niin ikään eurooppalaisen ohjausjakson yhteydessä annettavien maakohtaisten suositusten sitovuutta voisi lisätä.

Loogisinta olisi siis ensin katsoa, miten olemassa olevat työkalut toimivat käytännössä, jos niitä käytettäisiin täysimääräisesti ja siten kuin on tarkoitettu. Joidenkin maiden pyrkimys markkinapaineen poistamiseen ei myöskään istu hyvin tähän kokonaisuuteen, koska markkinapaine on lopulta kuitenkin olennainen turva moraalikatoa vastaan.

Komission yhteistä pankkivalvontaa koskevan asetusehdotuksen valmistelutyötä puolestaan leimaa erittäin kunnianhimoinen aikataulu. Ajatuksellisesti mittavan hankkeen työstäminen alkoi syyskuun lopussa, ja valmista lainsäädäntöä pitäisi olla kesäkuun huippukokouksessa hahmoteltujen tavoitteiden mukaan jo tämän vuoden lopussa. Yhtenä etenemisvauhdin taustavaikuttimena on huippukokouksen päätelmien kirjaus, jonka mukaan EVM:n on mahdollista antaa suoraa pankkitukea, kunhan keskitetty valvontaviranomainen on ensin voimassa. Heiluttaako häntä tässä kohdin koiraa? Pankkivalvonnan osalta kannattaa huomioida, että lopputulos on jäsenmaita suoraan sitovaa sääntelyä. Tämänkin vuoksi aikataulujen rinnalla sääntelyn laadulla on olennainen merkitys.

Tie eteenpäin: enemmän Eurooppaa ”omistajuutta” unohtamatta

Näyttää siltä, että EMU:n kehityssuunnasta vallitsee jossain määrin yhteinen tahtotila: saamme jatkossa lisää Eurooppaa. Etenemisen nopeus, keinot ja osanottajat ovat vaan toistaiseksi epäselviä. Jotta tavoitteet uskottavuuden palauttamisesta toteutuisivat, kehitystyötä tulisi tehdä realistiselta pohjalta sen suhteen, mitä voidaan toteuttaa. Pankkiunionin osalta sekä mahdollisuudet että tarve edetä nopeasti vaikuttavat selvimmältä. Budjetti- ja talouspolitiikan puolella kansalliset intressit vaikuttavat ristiriitaisemmilta.

Unohtaa ei pidä myöskään EMU-raportin neljättä pilaria, joka käsittelee vastuuvelvollisuutta ja demokraattista oikeutusta. Tässä katseet kohdistuvat Euroopan parlamentin lisäksi kansallisiin parlamentteihin. Saattaa olla, että Suomen sekä arvostusta että arvosteluakin Euroopassa saanut malli, jossa hallituksen ja parlamentin yhteys on kiinteä myös EU-asioissa, valtaa jatkossa alaa. Prosesseista tulee ehkä aavistuksen hitaampia, mutta kansalaisten mandaatti on aina takataskussa. Ilman sitä asiat eivät pitkässä juoksussa etene, ja kaiken pohjana oleva legitimiteetti voisi joutua kyseenalaiseksi.

Kaiken EMU-kehittämisen varjossa pitää kuitenkin muistaa, että nykyisen kriisin taltuttamisessa tärkeimpiä ovat jäsenmaiden omat toimet. Vaikeuksissa olevien maiden on jatkettava uudistuksiaan ja pyrittävä pysymään itsenäisesti lainamarkkinoilla. Joissain maissa se tarkoittaa väistämättä velkarahalla rahoitetun elintasokuplan puhkaisemista. Kaikissa maissa se tarkoittaa talouden kilpailukyvyn parantamista ja julkisen talouden kestävyydestä huolehtimista – myös siitä näkökulmasta, että tulevat sukupolvet eivät joudu maksamaan kohtuuttomasti tämän päivän virheistä.

Eräässä taannoisessa eurokriisiin liittyneessä tilaisuudessa todettiin, että talous- ja rahaliiton matkaa nykykriisiin voidaan peilata karkeasti ottaen 10 vuoden sykleissä. Vuonna 1979 luotiin Euroopan valuuttajärjestelmä sekä valuuttakurssien vakautusmekanismi ERM. Vuonna 1992 Maastrichtissa virallistettiin EMU:n ns. kolme vaihetta ja säädettiin lähentymiskriteerit yhteisvaluutan käyttöönottoon sopeutumiselle. Monen vaiheen jälkeen euro otettiin käyttöön vuoden 2002 alussa, ja jälleen noin 10 vuodessa saatiin nykyinen ongelmavyyhti aikaan. On kohtuullista ajatella, että kunnostustyötkin ottavat oman aikansa – ehkä sen vuosikymmenen myöskin?

Jani Pitkäniemi

Kirjoittaja on talous- ja rahoituskysymysten erityisasiantuntija EU-edustustossa.

Julkaistu Suomen pysyvän EU-edustuston kolumnisarjassa

Seuraa meitä