Saavutettavuustyökalut

Uutinen 12.11.2012

Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin

Suomen kohta 18 vuotta kestäneen Euroopan unionin jäsenyyden aikana on kehittynyt erilaisia kaupunkilegendoja. Sitkein niistä on väite Suomen pyrkimyksestä EU:n mallioppilaaksi.

Pysyvä edustaja Jan StorePysyvä edustaja Jan Store

Väitteen mukaan oman edun turvaaminen on jäänyt Suomella taka-alalle, ja on keskitytty ainoastaan miellyttämään toisia jäsenmaita, Euroopan komissiota tai järjestelmää ylipäätään.

Kannattaisi ehkä katsoa mikä tilanne oli, kun jätimme hakemuksemme EU:n – tuolloin Euroopan yhteisöjen – jäseneksi keväällä 1992. Oli kulunut vähän yli kolme vuotta Berliinin muurin kaatumisesta. Neuvostoliitto oli lakannut olemasta kaksi vuotta aikaisemmin. Edellisenä vuonna oli ollut Moskovan vallankaappausyritys.

Suomi ehti jättää jäsenhakemuksensa viime vaiheessa ja pääsi rimaa hipoen mukaan samalle neuvottelukierrokselle Itävallan ja Ruotsin kanssa.

Suomen hakeutuminen mukaan länsieurooppalaiseen taloudelliseen yhteistyöhön – niin kuin sanonta tuohon aikaan kuului – alkoi 1980-luvun loppupuolella. Entinen ulkoasiainministeriön valtiosihteeri Veli Sundbäck on kertonut, kuinka vaikea tämä vaihe Suomelle oli ja kuinka paljon ponnisteluja se vaati. Oli kolme hanketta, Eureka, ESA (Euroopan avaruusyhteistyö) ja COCOM (Neuvostoliittoon kohdistuvaa teknologianvientikieltoa koordinoiva järjestö), joihin omien intressiemme nimissä halusimme mukaan. Lisäksi pyrimme Euroopan neuvoston jäseneksi.

Euroopan yhteisöjen ulkopuoliset Itävalta ja Ruotsi pääsivät automaattisesti kolmeen hankkeeseen mukaan, mutta Suomi ei. Meihin ei luotettu tarpeeksi, meitä ei haluttu mukaan, tai oletettiin, että vastauksemme olisi joka tapauksessa kielteinen. Alkoi harvinainen diplomaattinen offensiivi, joka vaati paljon työtä ja toimintaa. Lopulta pääsimme kaikkiin näihin hankkeisiin mukaan, mutta jokaisen hankkeen kohdalla lopputulos olisi voinut olla toisenlainen.

Aivan 1980-luvun lopussa alkoi prosessi, joka lopulta johti Euroopan talousalueen (ETA) toteutumiseen vuoden 1994 alusta. EU-jäsenyytemme toteutui hyvin vaikeiden neuvottelujen jälkeen vuonna 1995. Oli kuljettu pitkä tie lyhyessä ajassa.

Jäsenyyshakemuksen jättäessämme olimme edelleen pahimmassa taloudellisessa ahdingossa sitten sotavuosien. Suomella ei ollut muita myötäjäisiä kuin vakiintunut demokraattinen hallintajärjestelmä, syvälle juurtuneet oikeusvaltion periaatteet, vakaa yhteiskuntarakenne ja toimiva markkinatalous. Myötäjäisiksi tuskin voi laskea 1300 kilometrin pituista rajaa Venäjän kanssa. Tuskin sitäkään, että meillä oli laajoja harvain asuttuja alueita ja Euroopan pohjoisimmat maatalousviljelmät. Nämä vaativat erityisjärjestelyjä ja sitä mukaan yhteisörahoitusta. Oli alusta alkaen selvää, että Suomesta tulee EU:ssa nettosaaja.

Nämä tosiasiat eivät tarjonneet meille suotuisia lähtökohtia. Meillä ei ollut vahvaa neuvotteluasemaa tai ylipäätään asemaa, josta käsin olisimme voineet määrätä kehityksen suunnan. Oli selvää, että Euroopan unioni tulisi selviämään ilman Suomea jatkossakin. Mutta Suomi tarvitsi kipeästi Eurooppaa.

Jäsenyysneuvotteluihin pyrittiin suhtautumaan käytännönläheisesti. Etujamme puolustettiin asiallisesti. Kaikkia vaatimuksiamme piti perustella aukottomasti ja vakuuttavasti. Asioista ei tehty numeroa, kun aihetta ei ollut. Luottamuksen rakentaminen oli avainasemassa. Ymmärsimme, että komissio tulisi olemaan Suomelle tärkeä liittolainen jäsenyyden toteuduttua, ja tajusimme, että tarvitsemme ystäviä muiden jäsenmaiden keskuudessa. Kävi selväksi, että joudumme pelaamaan harvoja valttikorttejamme harkiten.

Kun jäsenyys koitti, olimme jo luoneet itsestämme ulospäin selkeän kuvan. Linjanamme olisi asiallinen ja käytännönläheinen toimintatapa. Ennen jäsenyyttä olimme tarkkailleet 12 jäsenmaan yhteisöä ja luonnollisesti Tanskan toimintaa siinä ainoana pohjoismaisena jäsenenä. Tanska eli silloin vaikeita aikoja ja oli joutunut erilaisine poikkeusjärjestelyineen jonkinlaiseen alaviitekierteeseen. Päätimme yrittää välttää vastaavaa tilannetta omalla kohdallamme. Lisäksi meille syntyi poliittinen tahtotila olla vahvasti mukana unionin tulevaisuudentyössä. Suomi pyrki mukaan kaikkiin ytimiin ja tuli ensimmäisten joukossa myös euroryhmään.

Jäsenyytemme vanhetessa kävi ilmi, että pieni jäsenmaa pystyy puolustamaan etujaan tehokkaimmin juuri tällä tavoin. Asiallisuus, käytännönläheisyys ja tulevaisuustyöhön panostaminen olivat vakaan harkinnan perusteella valittu toimintatapa, joka auttaisi Suomen tavoitteiden saavuttamisessa parhaiten. Suomi pyrki kehittämään unionia omalla rakentavalla panoksellaan ja keräsi sitä kautta luottamuspääomaa, jota käytettiin kun oli vaikeita aikoja. Opittiin, että myönteinen asenne herättää luottamusta. Havaittiin, että omia etuja pystyy puolustamaan vahvemmin myönteisellä suhtautumisella.

Euroopan unionin neuvostossa ja sen valmisteluelimissä, varsinkin pysyvien edustajien komiteassa Coreperissa, tehdään koko ajan määräenemmistöpäätöksiä. Harvoin äänestetään kättä nostamalla, mutta koko ajan lasketaan milloin määräenemmistö on syntymässä. Näissä tilanteissa pitää osata asettautua: osallistumalla aktiivisesti saa tavoitteita läpi kun taas asettumalla poikkiteloin joutuu päätöksenteon ulkopuolelle.

Suomen lehdistö päätti jo varhaisessa vaiheessa olla sitä mieltä, että Suomi pyrkii omalla politiikallaan vain miellyttämään muita. Todiste tästä heidän näkemyksensä mukaan oli se, että Suomi oli harvoin äänestänyt vastaan, toisin sanoen oli antanut periksi puolustamatta etujaan.

Eräänä päivänä vuosia sitten iltapäivälehden toimittaja soitti ja kysyi, miksi pehmoilette aina ettekä pane vastaan, Ruotsi ja Tanska äänestävät paljon useammin muita vastaan kuin Suomi. Kerroin miten neuvotteluja käydään, miten tavoitteita edistetään ja miksi määräenemmistössä mukana oleminen antaa aina enemmän kuin joutuminen sen ulkopuolelle. Vastaan äänestäminen on sama kuin tappion tunnustaminen. Tämä ei tietenkään mennyt läpi, ja seuraavana päivänä lehdessä komeilivat meidän kannaltamme ”surulliset” tilastot ”asianmukaisine” perusteluineen.

Neuvottelut ovat usein pitkiä. Mitään ei saa aikaan, jos heti alussa asettuu hanketta vastaan. Mitään ei saa aikaan silläkään, ettei osallistu keskusteluihin. Osallistumalla rakentavalla ja myönteisellä tavalla pääsee mukaan siihen joukkoon, joka tekee lopullisen päätöksen. Silloin pääsee myös mukaan voitonjakoon. Sataprosenttiseen tulokseen pääsee harvoin, mutta usein sentään vähintäänkin tyydyttävään ratkaisuun.

Neuvottelujen loppuvaihe on niiden alkua tärkeämpi. Silloin pitää olla hereillä ja silloin pitää asettaa tavoitteet oikein. On ymmärrettävä kompromissin luonne. Neuvottelujen viimeiseen vaiheeseen ei pidä enää tulla liian pitkä ostoslista mielessä.

Pitkäaikainen maatalousministeri Kalevi Hemilä kiteytti asian pätevästi. Pitkien neuvottelujen ratkaisevin hetki ovat viimeiset 15 minuuttia. Mikään ei ole tärkeämpää. Paitsi sen tajuaminen, milloin nämä neuvottelujen viimeiset 15 minuuttia alkavat.

Jan Store

Pysyvä edustaja

Kolumni on osa Suomen pysyvän EU-edustuston kolumnisarjaa

Seuraa meitä