Horisontti 2020 – 77 miljardia Euroopan huippututkijoille ja innovaattoreille
Vuoden alussa käynnistyi järjestyksessä jo kahdeksas EU:n tutkimuksen ja innovaatioiden puiteohjelma, tällä kertaa nimeltään Horisontti 2020. Seitsemänvuotisen ohjelman budjetti on hulppeat 77 miljardia, joka useimmilla mittareilla mitattuna tekee Horisontista maailman suurimman tutkimusohjelman.
EU:n politiikkasektorien mittakaavassakin Horisontti on iso, vaikka jääkin rahoituksessa selkeästi jälkeen aluetuista tai maatalouspolitiikasta. Vertailun vuoksi voi mainita, että Puola tulee nykyisellä rahoituskehysjaksolla (2014–2020) saamaan EU:lta aluekehitystukea karkeasti saman verran kuin mitä koko Horisontin budjetissa on rahaa. Horisontti silti kärsi EU rahoituskehysten leikkauksista selkeästi vähemmän kuin moni muu politiikkalohko, ja ainakin tutkimuksen ja kehityksen vinkkelistä rahoituskehysneuvotteluissa otettiin pieni askel kohti modernimpia EU-budjetteja.
Monivuotinen t&k -puiteohjelma pitää eurooppalaiseen tapaan sisällään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä: laina- ja pääomarahoitusinstrumentin, teollisuuden tohtorikoulutusohjelman, teknologiavetoista perustutkimusta, pilotointia ja demonstraatiohankkeita, oman pk-yritysinstrumentin sekä erillisen rahoituslinjan yhteiseurooppalaisille tutkimusinfrastruktuureille.
Erilaiset tutkimusteemat on katettu laajasti. On niin ICT:n, nanoteknologian, metsien kuin avaruudenkin tutkimusta, ympäristö- ja energiainnovaatioita sekä omat erikseen räätälöidyt tutkimusohjelmat esimerkiksi lentokone- ja lääketeollisuudelle sekä vety- ja polttokennomoottorien kehittäjille. Aivotutkimusta täydennetään tekoälyn kehittämisellä ja innovaatioita rajavalvonnassa pehmennetään tutkijoiden vaihto-ohjelmalla. Listalta ei siis ole paljoa suljettu pois. Ainoastaan poliittisesti sensitiivisemmät aiheet kuten vaikkapa ihmisalkioilla tehtävä kantasolututkimus tai yksinomaan sotilaskäyttöön tarkoitetut sovellukset uupuvat.
Uusi puiteohjelma on edeltäjiään markkinalähtöisempi, eli tukee enemmän sellaisia hankkeita, joissa idea on jo lähellä varsinaista innovaatiota. Ainakin teoriassa tämän pitäisi kannustaa yrityksiä hakemaan ahkerammin rahoitusta, etenkin kun EU:n valtionapusäännöstöä ei EU:n omaan t&k -puiteohjelmaan sovelleta.
Rahoitusta on siis tarjolla hyvinkin erilaisille toimijoille niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, mutta laaja-alaisuus tarkoittaa Euroopan mittakaavassa myös sitä, että suuresta budjetistaan huolimatta puiteohjelmarahoitus on erittäin kilpailtua. Toisin kuin monella muulla EU sektorilla, tutkimus- ja kehitysrahaa ei ole millään tavalla korvamerkitty maakohtaisesti. Kaikki hanke-ehdotukset käyvät läpi tiukan vertaisarvioinnin, jotka komissio toteuttaa itsenäisten asiantuntija-arvioitsijoiden avulla.
Edellisessä puiteohjelmassa (2007-2013) hakijan tilastollinen todennäköisyys onnistua oli komission tilastojen mukaan noin 22 prosentin luokkaa. Luku ei ehkä ensituntumalta tunnu kovin alhaiselta, mutta onnistuneen hakemuksen takana ei ole arpaonni, vaan usean kuukauden valmistelun tulos – joka siis useimpien hakijoiden kohdalla valuu kankkulan kaivoon.
Hieman häpeällisesti suomalaisten hakijoiden ”onnistumisprosentti” on nykyisin hieman alle EU:n keskitason, eli se ei läheskään vastaa yleisiä tutkimus- ja kehityspanostuksiamme, jotka ovat kansainvälisestikin mitattuna maailman huippua.
Tähän ei ole yhtä selkeää syytä, mutta joidenkin arvioiden mukaan ainakin yksi ongelma on se, että Suomessa kotimaisen rahoituksen saatavuus on yhä ”liian” helppoa, jotta EU-ohjelmat kiinnostaisivat. On paljon mukavampi pirauttaa kaverille Tekesiin tai Suomen akatemiaan ja ryhtyä yhdessä pohtimaan rahoitusmahdollisuuksia, kuin ryhtyä laatimaan monisivuista hakemusta englanniksi. Tilanne saattaa tulevaisuudessa muuttua, sillä suomalaisia julkisia t&k-panostuksia leikataan ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin eikä tilanteeseen ole odotettavissa nopeaa helpotusta.
Puiteohjelman korkea laatuvaatimus on johdonmukainen tieteeseen ja innovaatioihin keskittyvälle ohjelmalle; toiseksi parasta tietoa ja ratkaisuja ei kannata rahoittaa. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että puiteohjelmarahoitus tuppaa keskittymään niihin maihin, joista huippuosaamista löytyy. Suomalaisilta tätä osaamista onneksi löytyy, mutta pienessä maassa kärki on kapea, eli meilläkin raha ohjautuu suhteellisen harvoihin käsiin. Kesällä 2013 VTT:n, Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston saama rahoitus oli melkein puolet Suomeen siihen mennessä saadusta vajaasta 700 miljoonan euron rahoituksesta. Euroopan mittakaavassa samaa asiaa kuvastaa se, että vuoteen 2013 mennessä Romaniaan oli ohjautunut edellisestä puiteohjelmasta vain 115 miljoonaa euroa, vaikka sen väestö on nelinkertainen Suomeen nähden.
Monille EU-maille Horisontti onkin vain kallis rahareikä, joka on olemassa vain pienenä poliittisena vastapainona huomattavasti suuremmille alue- ja rakennerahastoille. Suomelle puiteohjelma on yhä niitä harvoja EU:n rahoitusohjelmia, joissa Suomi on (laskennallisesti katsottuna) ns. nettosaajamaa. Viimeisimpien tilastojen valossa jokainen Suomen edelliseen puiteohjelmaan sijoittama euro poiki 28 senttiä ”voittoa”. Yksittäisille toimijoille puiteohjelma voi siis olla tärkeä rahoituslähde. Esimerkiksi Helsingin yliopiston vuoden 2011 reilun 300 miljoonan tutkimusmenoista edellinen puiteohjelma kattoi n. 7,5 %.
Tutkimus- ja innovaatiorahoitusinstrumentin mahdollisuudet korjata eurooppalaisen kilpailukyvyn puutteet ovat kuitenkin rajalliset. Rahaa voidaan syytää loputtomiin, mutta jos panostukset törmäävät lainsäädännöllisiin rajapuomeihin, niin ideoiden matka kaupallisiksi menestystarinoiksi tyssää nopeasti. Tutkimusrahoitusinstrumentin rinnalle tarvitaankin riittävää poliittista tahtoa, mikäli EU:n jäsenmaat haluavat toteuttaa todelliset tutkimuksen ja innovaatioiden sisämarkkinat.
Mikael Kekkonen
Kirjoittaja on tutkimuspolitiikan erityisasiantuntija
