Kuukauden kysymys: EU:n maatalouspolitiikka uudistuu – mikä muuttuu ja miten käy ilmastotoimien?
EU:n yhteisen maatalouspolitiikan uudistuessa neuvottelupöydälle ovat nousseet aikaisempaa kunnianhimoisemmat ilmasto- ja ympäristötavoitteet. Ilmastotoimien saavuttaminen yhdistettynä maatalouden kilpailukyvyn ja viljelijöiden toimeentulon edistämiseen on poliittisesti vaikea kokonaisuus. Kysyimme maatalouspolitiikan tutkimusprofessori Jyrki Niemeltä, mikä EU:n maatalouspolitiikassa muuttuu ja miten ilmastotavoitteet siinä näkyvät.
Ratkaisua vuoden 2020 jälkeiseksi EU:n yhteiseksi maatalouspolitiikaksi (Common Agricultural Policy, CAP) on haettu EU:ssa jo lähes kolme vuotta. Komissio julkaisi lainsäädäntöehdotuksensa maatalouspolitiikan uudistamiseksi kesäkuussa 2018. Uudistuksen lopullisesta sisällöstä ja yksityiskohdista päättäminen on kuitenkin viivästynyt, koska poliittinen yhteisymmärrys unionin vuosien 2021–2027 budjetista onnistuttiin saavuttamaan vasta heinäkuussa 2020.
Uutta politiikkaa ei siten ehditä saattaa EU-maissa voimaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vuoden 2021 alusta, vaan CAP-uudistukseen on tulossa kaksivuotinen siirtymäaika. Tämä tarkoittaa, että uudistusta ryhdytään toteuttamaan EU:ssa aikaisintaan vuonna 2023. Vuosina 2021–2022 toimitaan uuden rahoituskauden 2021–2027 budjetilla, mutta harjoitetaan edelleen kuluvan kauden 2014–2020 maatalouspolitiikkaa.
Kunnianhimo ympäristö- ja ilmastoasioissa kohoaa
Maatalouspolitiikan perusrakenteeseen ei ole uudistuksen myötä tulossa muutoksia. Rahoituksen määrällä mitaten yhteisen maatalouspolitiikan ydin on edelleen suorien tukien järjestelmä. Se kattaa noin kolme neljäsosaa koko CAP-budjetista ja tarjoaa viljelijöille vuosittaista tukea, joka perustuu hehtaarikohtaisiin tukioikeuksiin. Komission uudistusehdotus nostaa kuitenkin tavoitetasoa ympäristö- ja ilmastoasioissa.
Aiempaa kunnianhimoisempia ilmasto- ja ympäristötavoitteita on korostettu komission taholta entisestään vuosina 2019–2020 julkaistuilla Vihreän kehityksen ohjelmalla (Green Deal) ja Pellolta pöytään -strategialla. Tärkeimpänä politiikkakeinona komissio tarjoaa CAPin niin sanottua uutta ”vihreää arkkitehtuuria”, jossa jäsenvaltioilla on sekä pakollisista että vapaaehtoisista ympäristötoimista koostuvat osiot.
Jäsenmaille lisää valtaa ja vastuuta politiikan toteuttamiseen
Uudistuksen keskeisin rakenteellinen innovaatio on esitetty uusi toimeenpanomalli, joka siirtää enemmän valtaa ja vastuuta jäsenvaltioille ja edellyttää niiden laativan omat kansalliset strategiasuunnitelmansa politiikan toteuttamiseksi. Suunnitelmassa kukin jäsenvaltio kertoo, miten se aikoo viedä eteenpäin komission esittämiä taloudellisia, sosiaalisia, ilmastollisia sekä ympäristöllisiä tavoitteita. Tämä tarjoaa mahdollisuuden ottaa nykyistä paremmin huomioon jäsenmaakohtaiset olosuhteet yhteisessä maatalouspolitiikassa ja näin ollen myös ympäristö- ja ilmastotoimien toteuttamisessa. Tämä on piirre, jota jäsenmaat ovat jo vuosien ajan toivoneet CAPilta.
Kansallisiin strategiasuunnitelmiin liittyy kuitenkin riski siitä, että jäsenvaltiot eivät aseta tarpeeksi selkeitä ja kunnianhimoisia tavoitteita esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiselle tai luonnon monimuotoisuuden edistämiselle. Erityisesti Green Deal -ohjelman ja Pellolta pöytään -strategian sisällyttäminen kansallisiin CAP-suunnitelmiin on lyhyellä aikataululla jäsenmaille varsin haasteellista. Komissiolla on siten erittäin merkittävä rooli strategiasuunnitelmien arvioijana, jotta strategiasuunnitelmissa päästään tavoitellulle ilmasto- ja ympäristökunnianhimon tasolle.
Pinta-alaperusteinen tukipolitiikka ei edistä ilmastotavoitteita
Joulukuussa 2020 komissio antoi jäsenvaltioille suosituksia kansallisten suunnitelmien laatimista varten. Esimerkiksi Suomea komissio kannustaa ilmastotavoitteiden osalta huolehtimaan erityisesti metsien ja turvemaiden hiilivarastoista. Tähän on Suomella toki myös hyvät edellytykset. Isoja ja nopeita päästövähennyksiä on mahdollista tehdä Suomessa erityisesti turvepelloilla, jotka ovat suurin yksittäinen kasvihuonekaasujen päästölähde maataloudessa. Päästövähennysten toteuttamiseksi kansalliseen CAP-strategiasuunnitelmaan tulisikin sisällyttää riittävät kannusteet turvepeltojen viljelystä luopumiseen ja ennallistamiseen erityisesti silloin, kun pellot eivät tuota ruokaa tai rehua ja niiden merkitys biodiversiteetin säilyttämisessä on vähäinen.
Komission uudistusesitysten ja suositusten puutteena voi kuitenkin pitää sitä, ettei niissä nähdä tarvetta uudelleensuunnata nykyisiä hehtaariperusteisia CAP-tukia, jotka osaltaan kannustavat ylläpitämään peltoalaa ja jatkamaan runsaasti päästöjä aiheuttavaa turvemaapeltojen käyttöä ja jopa niiden alan laajentamista. Nykyisen pinta-alaperusteisen tukipolitiikan jatkuminen ennallaan ohjaa edelleen siihen, että viljelijä ei välttämättä luovu edes huonotuottoisista, mutta ilmastopäästöjä merkittävästi tuottavista pelloista. Tukipolitiikkaa pitäisi muuttaa radikaalisti, jos tavoitellaan ilmastopoliittisesti kestävää maataloustuotantoa.
Maatalouspolitiikan moninaisten tavoitteiden yhteensovittaminen on vaikea yhtälö
Kunniahimoisten ilmasto- ja ympäristötavoitteiden saavuttaminen yhdistettynä maatalouden kilpailukyvyn edistämiseen ja maatilojen tulojen kohentamiseen on poliittisesti vaikea kokonaisuus. Eri tavoitteiden painotus käytännön maatalouspolitiikassa jakaakin mielipiteitä voimakkaasti.
Ympäristöjärjestöjen, Euroopan tilintarkastustuomioistuimen ja monien alan tutkijoiden mukaan esitetyt ilmasto- ja ympäristötoimet eivät ole riittävän vaikuttavia ilmastopäästöjen merkittäväksi vähentämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Tuottajajärjestöt, monet viljelijät, ja useat jäsenmaat ovat puolestaan sitä mieltä, että radikaalit ympäristö- ja ilmastotoimet heikentäisivät liikaa viljelijöiden toimeentuloa ja siten viljelijöiden taloudellista asemaa.
Komissiolla, neuvostolla ja parlamentilla on siten meneillään haastavat neuvottelut, ennen kuin päätös CAP-uudistuksen sisällöstä on tehty vuoden 2021 aikana. Neuvotteluissa osapuolet joutuvat tasapainoilemaan ilmasto- ja ympäristötavoitteiden sekä maatalouden kilpailukyvyn ja viljelijöiden toimeentulon edistämisen välillä.
Jyrki Niemi
Maatalouspolitiikan tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus (Luke)
